Muisteluryhmät

Olen nyt huhti- ja toukokuussa laulattanut muisteluryhmiä, joissa on tutkimaani aikaan nähden sopivan ikäistä väkeä, eli jälleenrakennusajalla sotien jälkeen 1945-1959 kansakoulua käyneitä, nyt ikäihmisiä. Tällä hetkellä minulla on kolme ryhmää, joissa on yhteensä 12 henkilöä. Tässä työvaiheessa siis kerään laulumuistoja ja laulatan "mummoja ja vaareja". Käytännössä valmistelen laulumonisteet, joihin valikoin noin 45 minuutin ajaksi yhteislauluja ja hankin niihin säestykset. Laulut ovat ajan kansakoulun laulukirjoissa useimmiten esiintyneitä lauluja, ja lisäksi kuuntelemme tai laulamme ajalta tuttuja lastenlevyjä ja iskelmiä. 

Menen paikan päälle laulattamaan näihin joko palvelutaloihin tai asumisyksiköihin, riippuen mistä olen rekrytoinut väen ja mihin olemme muodostaneet ryhmän. Toiveenani on aina, että paikalla olisi jo valmiiksi piano, mutta kaikissa paikoissa ei pianoa ole. Tällöin säestän laulut kitaralla. 

Laulutuokioiden valmistelua hankaloittaa se, että kaikkiin lauluihin ei valmiita säestyksiä ole, joten minun pitää itse keksiä säestys ja soinnuttaa kappaleet. Lisäksi kaikista ei ole myöskään levytystä tai helposti saatavilla olevaa kuulokuvaa, joten nuottienlukutaito ja arvio kappaleen temposta on erittäin hyödyllistä... Kaikki sävellajit ovat vanhoissa koululauluissa järjestäin liian korkeita, joten transponointi on tullut tutuksi. Ei-musiikki-ihmisille tämä tarkoittaa, että muutan säestystä sellaiseksi, että osallistujien on helppo laulaa mukana. Vanhalla iällä ihmisen ääni madaltuu, joten vaikka olisi nuorena ollut korkea sopraano, voi iän ylittäessä 70 ääni madaltua monta sävelaskelta, eikä enää pysty laulamaan niin heleästi. 

Onneksi yli puolet lauluista on jo ennestään jollakin tavalla tuttuja, joten niitä ei tarvitse "tankata" hirveästi ennen laulattamista. Muuten valmisteluun menee kyllä aika paljon aikaa, sillä en voi mennä ihan takki auki paikalle, vaan sanoihin pitää tutustua ja opetella laulun sävel ja säestys sekä pianolla että kitaralla. Sen lisäksi, että kasaan monisteet ja teen niistä helposti luettavat ja tulostan ne, monistan säestysnuotteja itselleni, ja minun pitää pitää valmistella myös tallennusvälineistö. 

Tallennusvälineistö tarkoittaa videokameraa ja ääninauhuria, jotka pitää tsekata aina ennen laulatushetkeä, että ne ovat kunnossa. Tallennuksen jälkeen data pitää ajaa koneelle ja sitä ei saa säilyttää muualla kuin yliopiston tietoturvallisilla asemilla, joten heti kunkin muisteluryhmän eli laulutuokion jälkeen tulen yliopistolle ja vien videot ja äänitteet koneelle ja käyn ne läpi tarkastaen, että kaikki kuva ja ääni on tullut talteen. Vasta varmistuksen jälkeen voin poistaa nämä kamerasta ja nauhurista. Yhdestä laulukerrasta tulee videota noin 50-70 minuuttia. Noin tunnin videon ja äänitteiden läpikäymiseen (= alustavasti litteroin eli kirjoitan puhetta auki samalla) kuluu noin 2-3 tuntia. Torstaisin minulla on ollut kaksi ryhmää päiväsaikaan, joten niiden jälkeen videoiden ja äänitallenteiden läpikäymiseen menee 5-6 tuntia. Kun olen yliopistolla laulatttamisen jälkeen noin neljän maissa, pääsen lähtemään kotiin joskus 22 pintaan. Onneksi tutkijan työaika on liukuva, ja voin olla aamupäivän vapailla...

Laulukertoja / muistelyryhmän tapaamisia on kunkin ryhmän kanssa 8. Ryhmiä on nyt 3, eli videomateriaalia minulle kertyy noin 8 x 3 x 60 min = 1440 minuuttia = 24 tuntia... näiden ryhmien lisäksi tarvitsen vielä 2-3 ryhmää Suomesta ja yhden ryhmän Ruotsista. Voi sitä työtuntien määrää, kun käyn materiaalia läpi ... :D Arviolta yhtä videota / äänitettä pitää käydä läpi noin 4-5 kertaa, jotta saa havaittua kaiken mielenkiintoisen... Itsepähän tähän hommaan ryhdyin! Onneksi materiaali on mielenkiintoista ja itse laulattaminen tosi mukavaa.

Yksi tärkeimmistä työvälineistäni: ajan koululaulukirjat.

Tähän mennessä olemme ensimmäisen ryhmän kanssa ehtineet käydä lauluja seuraavista teemoista: Luonto ja vuodenajat, Koti ja koulu, Pyhäkoulu, uskonto ja virret, Leikki, urheilu ja reppailu + lastenlevyt, Isänmaalliset laulut ja huomenna käymme Äitienpäivän ja koulujen juhlien lauluja sekä maakuntalauluja. Suuri osa lauluista on todella kauniita ja voisin itse ihan hyvin käyttää niitä, jos olisin nykykoulussa opettajana. Mutta joukossa on myös helmiä, jotka ovat tämän päivän lapselle / nuorelle hyvin vieraasta maailmasta; kuitenkin tuon ajan lapselle arkea ja tuiki tuttuja lauluja.

Tässä muutama "suosikkini" eri lauluteemoista:

Tuolloin vietettiin joka syksy raittiusviikkoa, ja laulukirjoista löytyy monta eri raittiuteen liittyvää laulua. Näistä Nuorten Raittiuslaulu (säv. Otto Kotilainen, san. Linda Kunnas) esiintyy jokaisessa sen ajan yleisesti käytössä olleesta laulukirjasta. YouTubesta löytyvällä Arto Pippurin aihekanavalla on myös huvittava tarina Turmiolan Tommista liittyen kyseiseen lauluun... Kanavalla on myös monta muuta ajalta tuttua laulua!

Nuorten raittiuslaulu

Isänmaallisuus korostuu luonnollisesti ajan lauluissa. Sodasta on juuri päästy, mutta sota-aika vaikutti vielä pitkään jälleenrakennusajalla "venäjänpelkona" ja pula-aikana. Elintarvikkeita ja tavaroita säännösteltiin, eikä kukaan välttynyt kirjaimellisesti Suomen jälleenrakentamiselta ja nostamiselta sodan raunioista. Vielä 1950-luvun loppupuolella on laulettu hyvin isänmaallisia lauluja, vaikka osa uudesta opettajakunnasta niitä ei ehkä enää laulattanutkaan. Näistä ajan lauluista löytyy kaksi erityistä "helmeä", joista toinen on Sibeliuksen säveltämä Ateenalaisten laulu (san. Viktor Rydberg, suom. Eino Leino) ja toinen Hakkapeliittain marssi, jonka sävelmä on suomalaisen ratsuväen marssi 30-vuotisen sodan 1618-1648 ajalta. Sanat tähän on myöhemmin tehnyt Sakari Topelius ja sen on suomentanut Yrjö Veijola. Kummatkin laulut löytyvät niin ikään kaikista jälleenrakennusajan koululaulukirjasta, ja näitä myös osataan...

Ateenalaisten laulu (esitt. Polyteknikkojen kuoro & Kaartin soittokunta)

Hakkapeliittain marssi (Tuntematon mieskuoro ja soittokunta)

Retkeilyyn, reippailuun ja talven lasketteluun liittyviä lauluja on myös todella paljon. Viitateen edelliseen teemaan, Suksimiesten laulu (säv. Karl Collan, san. Suonio) liittyy mielestäni vahvasti isänmaan puolustamiseen, vaikka se onkin hiihtämiseen liittyvä laulu. Tätä ovat toivoneet myös naiset. Lauluissa on hyvin vahvaa sukupuolirooleihin jakamista: tytöt ja pojat ovat erilaisia ja touhuavat eri asioita, ainakin laulujen mukaan. Esimerkiksi laulussa "Laskiaisena" (säv. P. J. Hannikainen, san. Olli Vuorinen) sanotaan, että

"Pojat, joutuin, kelkat, sukset temmaiskaa --- vaaroissapa pojan luonne kestäväksi karkaistaan" ja "Tyttösille täss' on oiva kelkkatie! Liian jyrkkä, liian loiva ei se lie! --- Ällös pikku Elli pelkää, vaaraa täss' ei laisinkaan." 

Suksimiesten laulu löytyy vanhan Parlophon-kvartetin laulamana vuodelta 1929. 

Miltä sinusta tuntuisi laulaa tällaista materiaalia? Tätä selvitän, ja olen saanut jo nyt monenlaisia lauluihin liittyviä muisteluja, enkä malta, että pääsen jossakin vaiheessa kirjoittamaan ensimmäisen artikkelini aiheesta. Vaikka väitöskirjani onkin monografia (yksi kirja), aion silti kirjoittaa aiheeseen liittyviä artikkeleja väitöskirjatyöskentelyn aikana. 

Toinen lauluissa vahvana esiintyvä teema on hengellisyys / kristinusko, mutta siitä voisi kirjoittaa oman postauksensa.

Työpisteen seinälle päässeet pari korttia.

Ai niin, ja tärkein työskentelyyn liittyvä seikka on se, että olen saanut lisää apurahaa työskentelyyn. Joku on kysynyt, että mitä sillä apurahalla oikein tehdään... No, se on minun palkkani. :) Mutta joka tapauksessa tutkimukselleni on rahoitusta ainakin joulukuun 2020 loppuun asti. Heinäkuussa matkustan  kansainvälisen koulutuksen historian seuran konferenssiin Portugaliin, ja tähän olen myös saanut yhden kohtalaisen matka-apurahan. Mukava tehdä työtä, kun huomaa, että joku muukin uskoo tämän työn tärkeyteen kuin minä ja ohjaajani!

Annika

Tutkimuksen ytimessä

On pitänyt kiirettä. Blogin puolella on ollut kovin hiljaista, kun olen tehnyt aineistonkeruusuunnitelmaa, käynyt konferenssissa ja kirjoitellut piano-oppilaille nuotteja.

Ensi viikolla pääsen keräämään aineistoani, eli laulattamaan ja haastattelemaan tutkimukseni tutkittavia eli ikäihmisiä, jotka ovat eläneet lapsuuttaan ja kouluvuosiaan jälleenrakennusajalla. Sen lisäksi, että laulatan tutkittavilleni ajalta tuttuja koululauluja sisältäen kansanlaulut, virret, maakuntalaulut ja muut isänmaalliset sävelmät, haluan kuunteluttaa / laulattaa heillä lastenlauluja ja iskelmiä, jotka ovat olleet tuohon aikaan suosittuja.

Olen perehtynyt ajan musiikkiin ja selannut Suomessa levytettyjen levyjen luetteloja, poiminut sieltä kaikki levytetyt lastenlevyt / lastenlaulut ja tehnyt niistä YouTubeen soittolistan, jota voin käyttää muistelun apuna. Vuoteen 1959 mennessä Suomessa on levytetty kolmisensataa lastenlaulua, mutta oletettavasti kaikki eivät ole nousseet suureen suosioon. Mitään tarkkoja tilastoja lastenlevyjen myynnistä ei ole, eikä myöskään painosmääristä. Ainoastaan aikaisempien tutkimusten haastattelujen perusteella ja esimerkiksi Markus-sedästä (Lastentunnin radiopersoona) kertovassa elämäkerrassa on tietoa siitä, mitä lapset kuuntelivat. Olen myös selannut ”hittilistoja” eli myydyimpien levyjen, käytännössä siis iskelmien listauksia. ”Hittilistoista” on vaikeaa saada tietoa, sillä esimerkiksi myydyimmistä äänilevyistä on alettu kerätä listausta vasta vuonna 1951, eikä sitä edeltävien vuosien levymyyntitilastoista ole oikein mitään mustaa valkoisella.

Olen varannut yliopiston kirjastosta 15 vuosikertaa Radiokuuntelija –lehtiä, eli vuosina 1945-1959 joka viikko ilmestynyttä radio-ohjelmalehtistä, joka vastaa nykyajan tv-ohjelmalistauksia. Tv:tä ei tutkimani ajan kodeissa Suomessa vielä ollut. Suomessa vielä 40-luvun puolella ja pitkälle 50-luvullakin oli Yleisradion monopoli, eikä radiokanaviakaan ollut montaa (vielä 40-luvulla oli yksi kanava) – joten lehdistä musiikkitietojen poimiminen on sinänsä hallittavissa. En ole muutaman päivän selaamisen perusteella päässyt vielä vuotta 1945 pidemmälle, sillä a) lehtien teksti on pienellä präntillä, b) radiossa on soinut tuohon aikaan jos jonkinmoista yhtyettä ja orkesteria, ja musiikkiohjelmaa on joka päivälle hurjan paljon. Huomionarvoista kuitenkin on, että arkisin uutisohjelman lisäksi päiväsaikaan ei juuri tullut ohjelmaa. Yleinen konsertti- ym. ohjelma alkoi vasta noin klo 17, ja ohjelman lähetys päättyi viimeistään puoliltaöin.

Mainos Radiokuuntelijassa kesällä 1945

Suuri osa vielä 40-luvun radio-ohjelmasta on suoraa lähetystä, eli Radio-orkesteri soitti livenä konsertteja, ja usein alkuillasta studiolla vieraili joku klassinen yksinlaulaja tai instrumentalisti, joka soitti tai lauloi puolisen tuntia Yleisradion vakiopianistin säestämänä. Näitä ohjelmanumeroita näyttää olleen useampia illassa. Ohjelmalehtisessä mainitaankin erikseen, jos musiikki tulee äänilevyltä. Tämä jo kertoo ajan musiikkikulttuurista paljon. Klassinen musiikki oli vielä 40-luvulla Yleisradion soittolistoilla huomattavasti yleisempää kuin iskelmä tai viihdemusiikki. Kun pääsen selaamaan 50-luvun ohjelmatietoja, on mielenkiintoista nähdä miten klassisen ja viihdemusiikin tai äänilevyjen ja livemusiikin suhteet muuttuvat.

Vaikka lauantaisin radiosta tuli jo päivällä viihde- ja kevyempää orkesterimusiikkia, ei tämä ohjelma kantautunut lasten korviin, sillä lapset olivat lauantaisin päivisin koulussa. Lauantai-illalla tuli toki viikoittain järjestettävä Lauantain toivotut levyt –ohjelma, jonka ääreen koko perhe usein kokoontui kuuntelemaan ajan levytettyjä iskelmiä, joita tosin tuli vain jälkimmäinen puolituntinen ohjelmasta. Arki-illoista torstai-illat olivat lapsille mieluisaa aikaa radio-ohjelman kannalta, sillä silloin tuli Lastentunti, jossa kuultiin ensisijaisesti lasten itsensä esittämää laulua ja runoja, mutta joskus myös levytettyjä lastenlauluja, satukuunnelmia ja tarinoita. Muuten radiosta lapsille erikseen suunnattua ohjelmaa on ollut vähän, jos Kouluradiota ei lasketa. Se oli nimensä mukaisesti opetukseen keskittyvä ohjelma, jossa aiheet vaihtuivat ja sitä kuunneltiin yleensä kouluissa tehtävävihkosen kanssa. Näin saatiin noudatettua ajatusta, että valtakunnallisesti opetettaisiin ainakin radion kautta yhtenäisiä teemoja.

Mainos Radiokuuntelijassa kesällä 1945.

Äänilevyt nousivat kodeissa yleiseksi musiikin kuuntelukanavaksi vasta 50-luvun puolella, kun levysoittimet yleistyivät kodeissa. Silti esimerkiksi maaseudulla levysoitinta saatika uusimpia äänilevyjä ei välttämättä ollut joka talossa. Radiosta ja erilaisissa tapahtumissa, kuten kylän juhlissa kuultu musiikki on siis ollut se, joka on ollut vahvasti vaikuttamassa ajan musiikkimaisemaan.

On mielenkiintoista päästä vihdoin laulattamaan, kuunteluttamaan ja haastattelemaan ajalla eläneitä ihmisiä ja kyselemään, mitkä laulut ja millainen musiikki heidän lapsuudessaan on ollut tärkeää ja mitä ajalta muistetaan. Koska kyseessä on viimeinen kansakoulusukupolvi, joka on käytännössä ainoastaan laulanut musiikin tunneilla (ei soittanut), ja kouluissa on vuodesta toiseen laulettu samoja lauluja, väitän, että kyseisen sukupolven edustajat osaavat ja muistavat juuri koulussa laulettuja lauluja erinomaisesti. Vaikka myöhempinä vuosina olisivat vaikuttaneet uudet musiikin tuulet ja mielimusiikiksi olisikin noussut jokin aivan toisenlainen musiikkityyli, lapsena mieliin painuneet musiikin muistijäljet ovat niin vahvoja, että niitä muistaa vielä muistisairaanakin.

Tämä mielessä pitäen innolla lähden keräämään aineistoa ja katsomaan, olenko oikeassa vai väärässä väittäessäni, että jälleenrakennusajalla koulua käyneille lapsena itse lauletut koululaulut ovat jääneet mieliin, ja niitä jopa halutaan laulaa.

Tässä vielä soittolistat ajan lauluista. Lastenlauluihin tulee vielä lisää lauluja, kun saan käytyä kaikki kolmisensataa läpi. Myydyimmät levyt puolestaan Mitä Suomi soitti -listauksen mukaan, Suomen äänitearkisto ry:n Suomalaisten äänilevyjen luettelo (Haapanen & Strömmer 1992).

Vuosina 1929-1945 levytetyt lastenlaulut

Vuosina 1946-1959 levytettyjä lastenlauluja

Spotify-lista vuosien 1951-1955 myydyimmistä äänilevyistä

Spotify-lista vuosien 1956-1959 myydyimmmistä äänilevyistä

Annika

Mitä se väitöskirjan tekeminen oikein on...?

Reilu kuukausi on kulunut siitä, kun sain avaimet työhuoneelle ja pääsin aloittamaan varsinaista väitöskirjatyöskentelyä. Mitäs minä oikein päivät pitkät teen?

Työpiste vielä siistissä kunnossa ekoina päivinä...

Yleisesti käytetty laskennallinen tutkijan viikkotuntityömäärä on 36 h / vko. Tästä tuntityömäärästä tämänhetkinen rahoittaja sallii 25 % sivutoimisen työskentelyn tekemisen, mikä tarkoittaa 8 tuntia viikossa tutkimuksen ulkopuolista palkkatyötä. Tutkijana on kuitenkin se etu, että kukaan virallisesti ei laske työtunteja, mutta pitää itse pitää kirjaa ja huoli siitä, että on pidemmällä aikavälillä täyttänyt työtuntimäärän.

Ensimmäinen kuukausi vain hujahti. Maanantaisin ja torstaisin kävin eiliseen asti ruotsin kielen Prata Svenska -kurssilla, jossa istuin aamupäivisin pari tuntia aktivoimassa työelämän  ja arjen ruotsin kieltä. Aion suunnata parin vuoden sisällä Ruotsiin keräämään haastatteluaineistoa ruotsissa asuvilta suomalaisilta ikäihmisiltä, jotka ovat asuneet Suomessa jälleenrakennusajalla ja käyneet suomalaista kansakoulua 1945-1959 välisenä aikana. Siksi on hyvä aloittaa kielen aktivointi jo nyt... Yleensä ruotsin tunnin jälkeen ehdin istua muutaman tunnin työhuoneella, käydä syömässä ja jatkaa hommia.

Maanantaisin ja tiistaisin tosin jo kolmeksi minun pitää suunnata toiselle puolelle keskustaa, NNKY:lle pitämään pianotunteja klo 15-18. Nämä tunnit lasketaan sivutoimiseen työskentelyyn.

Tähän mennessä ainoa täysin tutkimukselle omistettu työpäivä on ollut keskiviikko. Jos ilmestyn keskiviikkona työpisteelle klo 9, todennäköisesti saan päivän pulkkaan 16-17 välillä ja lähden salille, jos jaksamista riittää. Joka toinen keskiviikko minulla on kuitenkin toiminimellä muutamia soitto-oppilaita kotona, joten sen jälkeen ei riitä energiaa mihinkään  muuhun  kuin Netflixiin ja möllöttämiseen.

Torstaisin olen yleensä tehnyt väikkärihommia ruotsin aamupäivätuntien jälkeen vähän myöhempään. Jos muuta menoa ei ole ollut, olen ollut yliopistolla about kuuteen - toki välissä lounastaen ja kahvituntia pitäen. Perjantaisin on myös koko päivä aikaa tehdä tutkimusta, tosin joka kuun ensimmäinen perjantai olen klo 13-14:30 NNKY:llä töissä vetämässä ikäihmisten yhteislauluryhmää. Muutamana perjantaina olenkin mennyt  vasta puoliltapäivin työhuoneelle ja lähtenyt 19-20 välissä. Olen selvästi ollut aina rytmiltäni iltapainotteisempi, joten työtehonikin on parhaimmillaan iltapäivällä.


No mitä minä käytännössä sitten teen niinä päivinä, kun teen tutkimustyötä?

Tällä hetkellä varsinaista työtäni on kirjallisuuden ja aikaisempien tutkimusten läpi kahlaaminen. Kuulostaa kuivakalta. Sitä se välillä onkin... Työpöydälläni on vino pino erilaisia teoksia, joista toiset kertovat kansakoululaitoksen historiasta, toiset sodan jälkeisestä ajasta, joidenkin avulla määrittelen sukupolven käsitettä ja on siellä muutama haastattelututkimuksen perusteos. Näistä sitten kokoan taustamateriaalia ja yritän nivoa yhteen, mikä on olennaista oman tutkimusnäkökulmani kannalta. Tutustun myös jo tehtyihin väikkäreihin ja tutkimuksiin, jotka jollain tavalla musiikin hyvinvointityön näkökulmasta liittyvät aiheeseeni. 

Pääasiassa olen tutkimassa sitä, millainen musiikillinen sukupolvikokemus on sodan jälkeisellä ajalla eli jälleenrakennusajalla kansakoulua käyneillä Suomessa asuneilla lapsilla. Tutkin siis, millaisia lapsuuden laulu- ja musiikkimuistoja ja millainen musiikkiin liittyvä arvomaailma siinä 1950-luvun taitteen molemmin puolin kouluaan käyneillä on. Tarkempia tutkimuskysymyksiä en tässä vaiheessa esittele, mutta ideanani on haastatella ja laulattaa ihmisiä, jotka osuvat iältään tuohon haarukkaan. He ovat siis nyt jo eläköityneitä tai juuri eläköitymässä. Muun muassa suuret ikäluokat (s. 1945-1950) kuuluvat juuri ja juuri vielä tutkimusryhmääni, ja toki heitä vähän vanhemmat ihmiset.

Mitä järkeä on tutkia heidän sukupolvikokemustaan ja lauluihin liittyvien arvojen merkityksiä?

He ovat ikäluokkaa, joiden aikana koulussa todellakin laulettiin. Vielä 1950-luvulla varsinkin maaseuduilla oli vähäisesti lasten musiikkiharrastuksia, joten radiosta kuultujen laulujen, pyhäkoululaulujen, muutamien harvojen äänilevyjen ja konserttien/iltamien ohella lapsille ei ollut ihan hirveästi ollut musisointimahdollisuuksia - paitsi koulussa ja itse laulaen. Musiikin tunnit koulussa olivat tuolloin vielä nimellä laulu ja koulussa laulaminen tarkoitti laulujen ulkoa opettelua, samojen perinteisten laulujen kertaamista vuodesta toiseen... Laulut siis painuivat mieliin niin hyvässä kuin pahassa.

Musiikki jää ihmisen tunnemuistoihin ja useiden aikaisempien tutkimusten mukaan musiikilla on terapeuttisia vaikutuksia: se voi virkistää, tuoda muistoja, aktivoida jopa puhumattoman muistisairaan puhetta. Jo pelkästään kuunnellulla musiikilla on positiivisia vaikutuksia ihmisen kognitioon (esim. tiedonkäsittely, tunteiden käsittely, tietoisuus, muistitoiminnot jne...). Väitän, että erityisesti ikäryhmälle, joka on laulanut lapsuudessaan paljon, itse laulettu, tuttu musiikki voi aktivoida voimakkaasti kognitiota. Tätä voitaisiin hyödyntää esimerkiksi palvelutaloissa laulattamalla tietylle ikäryhmälle heidän lapsuudestaan tuttuja lauluja.

Näihin lauluihin kytkeytyy kuitenkin vahva arvolataus: vielä 1950-luvulla koululaulut ovat värittyneet vahvasti isänmaallisuuden ja kristillisyyden leimoilla. Myös lauluissa ilmenevä sukupuolittaminen (tytön ja pojan / naisen ja miehen rooli) on vahvaa. Oma sukupolveni voi kokea, että tällaiset arvot ovat "menneisyyttä", sillä nykyaikana yleiset arvot ovat paljon liberaalimpia. Ikäihminen taas saattaa palata lapsuutensa aikaan ja arvomaailmaan - ja hänelle saattaa olla erittäin tärkeää turvautua tuttuun. Vaikka ihminen ei olisikaan myöhemmin ollut elämässään kovin isänmaallinen tai uskonnollinen, hänelle Suomesta kertovat laulut ja vanhat tutut virret voivat olla kovin rakkaita. Näitä ei tulisi jättäää pois lauluohjelmistosta vain siksi, että ne saattavat herättää kummeksuntaa meidän aikamme arvopohjalla.

Tässä kohdassa pitää muistaa kaksi asiaa:
1. On tietenkin sellaisia teemoja, joita ei tänä päivänä toki kannata enää viljellä, kuten rasisimi. Täysin tähän päivään sopimattomia lauluja on mielestäni kansakoululauluissa kuitenkin hyvin vähän.
2. Kaikki ihmiset ovat yksilöitä, myös jälleenrakennusajan lapset. Ei voida olettaa, että kaikki pitäisivät vanhoista lauluista, mutta oletan, että kyseiset laulut ovat jättääneet vahvoja muistijälkiä lähes jokaiseen tuolla ajalla koulua käyneeseen lapseen. 

Tutkimukseni kohdistuu siis sekä tutkittavien lapsuuden ajan laulumuistoihin että myös heidän laulumuistoille ja lauluille annettuihin merkityksiin. Aineistoa lähden kevään aikana keräämään palvelutaloista, kunhan saan kaikki palikat kuntoon.

Tämän pitkän pohdinnan lisäksi olen myös tämän alkuvuoden aikana...

- Istunut laitoksen henkilökunnan TurnItIn -koulutuksessa, jossa kerrottiin uudesta plagiaatintunnistusjärjestelmästä. Tätä tulen itsekin käyttämään työstäessäni väikkäriä.
- Kirjannut kaikki apurahoihin, konferensseihin ja julkaisuihin liittyvän aktiivisuuden  erääseen yliopiston järjestelmään, joten sen opetteluun ja tietojen päivittämiseen on mennyt muutamana päivänä useita tunteja... Mikäs sen mukavampaa, kuin byrokratia.

- Käynyt kuuntelemassa apulaisprofessorien näyteluentoja heidän hakiessaan musiikkikasvatuksen apulaisprofessorin virkaa.

- Palaveerannut ohjaajani kanssa muutaman kerran.

- Lähettänyt kymmeniä sähköposteja.

- Kirjoittanut seuraavia apurahahakemuksia.
- Hakenut ulkomaiseen konferenssiin ja kirjoittanut abstraktin (=tiivistelmä) englanniksi.

- Käynyt Tampereen yliopistolla - tänään aamulla - työpalaverissa alan tutkijoiden kanssa. Sellaisten, jotka tuntevat tutkimaani aikaa ja siihen liittyviä ilmiöitä hyvin.

Tällaista muun muassa on väitöskirjan tekeminen.

Työhuoneen viereisen käytävän ikkunasta näkyy yliopiston Historian ja etnologian laitoksen rakennus, Historica.

Nyt istun Tampereella Vohvelikahvilassa ja alan kohta odotella junaa korvaavaa bussia kohti lapsuudenkotiani. Ajattelin turista isäni kanssa vuoden 1952 olympialaisista, joihin hänkin lapsena osallistui...

Ensi viikolla olenkin sitten jo ensimmäisessä kansainvälisessä konferenssissani esittelemässä omaa tutkimustani aiheella "Songs from childhood impacting on elderly people's welfare". Pääsen verkostoitumaan muiden etnografista tutkimusta (= esim. haastattelumenetelmällä tai havannointiin perustuva tutkimus) tekevien ihmisten kanssa. Moni heistä tulee ulkomaisista yliopistoista. Harmikseni konferenssi pidetään Jyväskylässä, joten en ihan vielä pääse ulkomaille asti työmatkalle... Mutta ehkä jo ensi kesänä!

Annika

P.S. Olen pohtinut viime päivien uutisointeja vanhustenhuollon tilasta Suomessa. Vaikka musiikki ei ole hoitajien palkkaukseen ratkaisu, sei voi auttaa myös muistisairaiden käytöshäiriöihin, rentouttaa ruokailuhetken aikana ja lisätä yleistä hyvinvoinnin ilmapiiriä myös hoitajien keskuudessa. Tutkitusti musiikki voi toimia jopa lääkkeettömänä hoitona. Tsempit täältä kaikille terveyden- ja etenkin vanhustenhuollossa työskenteleville!

Uudelle vuodelle

Huomenna alkaa vuosi 2019. Huomenna myös alkaa virallisesti opinto-oikeuteni tohtorintutkintoon ja alan nostaa ensimmäistä apurahaani väitöskirjaan (8 kk)! Lisäksi heti vuoden ensimmäisenä arkipäivänä pääsen hakemaan avaimet työhuoneelle / työpisteelle yliopistolta. Miten tässä näin kävi?

Joulukuun alussa sain kolmelta eri säätiöltä ja yliopiston tutkijatyösuhteesta ei-oota, joten olin kuun alkupuolella melko maani myynyt. Sibeliuksen päivänä, lauantaina 8.12. valmistauduin kaason tehtävään ystävän häitä varten ja juuri puolisen tuntia ennen lähtöä hääpaikalle sain erikoisen sähköpostin, jossa onniteltiin apurahasta. Vasta kirjauduttuani säätiön verkkopalveluun uskoin sen todeksi: elokuun loppuun asti joku on valmis kustantamaan työskentelyäni täyspäiväisesti! Vuosi alkaa siis työn osalta mallikkaasti, vaikkakin uusia apurahahakemuksia pitää edelleen tehdä. Siitä huolimatta nyt on levollista käynnistää uusi vuosi, kun ei tarvitse taloudellisesti aloittaa tyhjästä.

Kun piano-oppilaiden lukukausi oli saatu päätökseen ja palvelutalojen kauneimmat joululaulut soiteltua, lähdimme joulun alla reissulle Kölniin Saksaan, jossa olin opiskelijavaihdossa kevätlukukauden 2014. Vaikka aikaa on kulunut lähes neljä vuotta siitä, kun lähdin vaihtoon, oli moni paikka niin tutun tuntuinen - tosin junalippuja en edelleenkään osannut ostaa automaatista saksaksi... Reissuun kuului Kölnin suomalaisella seurakunnalla vetämäni Kauneimmat joululaulut, mikä oli todella lämminhenkinen tilaisuus ja mahdollisti useamman vanhan tutun treffaamisen yhtäaikaisesti. Vierailimme myös monilla joulutoreilla ja nautimme paikallisia herkkuja, kuten Glühweinia ja suklaaseen kastettuja omenoita. Vaikka reissu olikin melko lyhyt, tuttujen ja sukulaisten kanssa vaihdetut kuulumiset saivat ajatukset pois arjesta.

Rudofplatzin joulutorilta

Heumarktin joulutorilta

Euskirchen

Itse joulun vietimme lapsuudenkodissani maalla siskon lasten kanssa touhuten. Oli mukavaa viettää useampi päivä kotiseudulla ja piipahdella vanhojen ystävien luona. Kymmenen päivän reissaamisen jälkeen oli kuitenkin ihana palata omaan kotiin ja nukkua omassa sängyssä.

Tapaninpäivän aurinkoa lapsuudenkodin pihalla

Mistä tietää, että on tullut vanhaksi?

Siitä, että kutsuin itse itseni appivanhempieni mökille viettämään vuodenvaihdetta, kun siipalla oli tiedossa illanistujaista vanhalla kaveriporukalla. Täällä järven rannalla on hyvä olla, kaukana kaupungin hälystä ja rakettien paukkeesta. Voi vain pötköttää, syödä hyvin, saunoa ja ihan pikkiriikkisen myös ulkoilla. Jos näillä eväillä jaksaisi sitten heti arjen koittaessa käydä työhön ja toimeen!

Vuoden viimeisen päivän hiihtelyä Keiteleellä

Nostakaamme siis malja vanhalle - ja kumotkaamme se uudelle vuodelle!

Annika

Haaveammatti

Lapsuudessa leikimme usein koulua siskoni kanssa. Kolme vuotta vanhempi isosisko teki tehtäviä, joita minä sitten rustailin. Istuimme "pulpetin" eli lastenhuoneeseen raahatun keittiön penkin ääressä kahden pehmonallen kanssa. Tein myös jo alle kouluikäisenä paljon itse tehtäväkirjoja, osin ehkä nalleille, osin ehkä itselleni. Tehtävissä oli usein pisteestä pisteeseen sekä sanaristikoita. 

Opin lukemaan ja kirjoittamaan suunnilleen 4-vuotiaana. Muistan, kun ymmärsin Pöllöjen koulusta kertovasta kirjasta jonkin sanan. Tykkäsin myös kovasti piirtämisestä ja heti, kun osasin kirjoittaa suunnilleen jonkinlaisia lauseita, tein ensimmäisen kirjasarjani. Sarjakuvamainen kuvakirjasarja kertoo Onnista ja Ennistä (saatoin saada inspiraation siskon koulun aapisista, joissa seikkailivat nallekarhut Onni ja Enni) ja kirjoissa nämä siskokset seikkailevat arjessa.

En aluksi tiennyt, että Onni on pojan nimi, mutta taisin olla aikaani edellä, kun kuulin tästä, enkä sittenkään välittänyt nimien sukupuolittamisesta. Suurin osa Onni ja Enni -kirjoista valmistui ennen koulun alkua, sillä järjestäin niissä on kirjoitettu S ja N -kirjaimet väärinpäin - mikä oli tyypillistä eskari-ikäiselle minulleni.

Esimerkkikirjassani ENNI UIMASSA (kirja nro 3) Enni seikkailee uimahallissa:

ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ            HÄNMENI HYPPY

ENNI LÄHTI-                       -ALTAALLE

UIMAAN,                              SIELLÄ HÄNEN TULI-

                                               VILU

HÄN MENI SAUNAAN       SITTEN HÄN MENI

SIELLÄ OLI PALJON          -SUIHKUUN

-VÄKEÄ,                              (Kuvassa "SAMMPPOO")

(Kuvassa "ENNI, OVI")

        SITTEN HÄN                          KOTONA ÄITI

       -MENI KOTIIN -                    -SANOI MENE

       BUSSILLA,                              SÄNKYYSI SINULLAON-

                                                         KUUMETTA

                                        (Kuvassa ÄITI ENNI ONNI ISÄ SÄNKY)

Jokaisen "julkaistun" kirjan takana on lisäksi luettelo kirjasarjasta, jonka nimi on ENNI SARJA. Muistan, kun tein sarjakuvaa, samaistuin itse pikkusisko Enniin ja loin isosisko Onnin oman isosiskoni kautta. 

90-luvun alussa ei tietotekniikka ollut vielä lyönyt kotitalouksissa läpi, joten alle kouluikäiselle  ja ekaluokkalaiselle minulle oli hyvin jännittävää päästä kirjoittamaan vanhanaikaisella kirjoituskoneella. Siis sellaisella, jossa ei ole mahdollista korjata lyöntiään. Äidilläni taitaa olla tallessa näitä kirjoitettuja tekstejä ja runoja. Kouluaineiden kirjoituksista sain myös hyviä arvosanoja,  ja näitä kirjoituksia taitaa olla vieläkin jossain kaapin uumenissa. Ne ovat niitä vihkoja, joissa on tuplaviivat ja niiden viivojen väliin pitää saada kirjoitettua kaunokäsialalla. Myöhemmin, kun käsialani parani, sain aina äidinkielestä kymppejä ja lukiossa "vanhan äidinkielen ylioppilaskokeessa" eli otsikko- ja aineistoaineessa kirjoitin Laudaturin.

Kirjoituskeväänä hain Sibelius-Akatemialle musiikkikasvatukselle, mutta se homma meni jo ekoissa pääsykokeissa aivan plörinäksi. Muihin "varakohteisiini" haut - äidinkieli, ruotsi, musiikkitiede - menivät myös penkin alle, koska luovutin jo ennen aikojani. Kun en ollut päässyt ensiyrittämällä musaopintoihin, totesin, että ehkä se ei sitten ole minun juttuni, ja outojen mutkien kautta päädyin opiskelemaan teknisiä tieteitä. Hienosti alkanut puunjalostajan urani katkesi kuitenkin lyhyeen, kun totesin 4 opiskeluvuoden paikkeilla, että nyt mennään metsään (kirjaimellisesti) ja pahasti. Olin luopunut a) kirjoittamisesta, b) musiikkiurahaaveista ja c) luovuudesta (en tehnyt lähes 5 vuoteen yhtään biisejä, vaikka olin niitä tehnyt lapsesta asti). Harrastin kyllä jotain musiikkia, mutta en uskonut, että siitä voisi tulla minulle ammatti.

Kunnes kuulin, että MYÖS JYVÄSKYLÄN YLIOPISTOSSA VOI OPISKELLA MUSIIKKIKASVATUSTA. Miten pihalla olinkaan lukioikäisenä ollut, kun en tiennyt kuin yhdestä  taideyliopistosta? Miksi oponi ei ollut suositellut myöskään ammattikorkeakoulujen muusikkolinjoja, esimerkiksi varhaismusiikkikasvatusta tms.? Ehkä hän ei tiennyt. Vaikka oma lukion musaopeni olikin valmistunut Jyväskylän musiikkikasvatukselta, asia ei koskaan tullut puheeksi! Ja kun sitten päätin hakea, pääsin sisään. Ja seuraavana vuonna vielä konservatoriolle toteuttamaan haavetta ammattimuusikon tutkinnosta. En ollut sittenkään musiikillisesti riittämätön. En vain ehkä ollut Siban kriteerien mukainen muusikko.

...mutta ei se perinteinen koulun musiikinopettajan polkukaan ollut minua varten. 

Aloin vielä pohtia omaa nykyistä uravalintaani ja miettiä, mikä saa minut motivoitumaan tutkijana? Kuten jo aiemmin kirjoitin rahoituksesta, ala ei ole taloudellisesti millään tavalla järkevä ratkaisu. En koe itseäni intohimoiseksi tutkijaksi, mutta minusta on aina ollut mukavaa kirjoittaa. Luoda tekstiä ja pyörittää lauseita. Väitöskirjatyön ohella olisi myös ihanaa opettaa yliopistomaailmassa, etenkin sitten tohtoroitumisen jälkeen. Meille musiikkikasvatukselle hakeutuu usein opiskelijoita, joille se akateeminen kirjoittaminen, kandin ja gradun puurtaminen yksi maanvaiva, mutta joukkoon mahtuu aina muutama kirjoitusintoinen. Oma ohjaajani joutuu / saa lukea ja tarkastaa vuodesta toiseen satoja suomenkielistä tekstiä, ja työssä pääsee jynkyttämään pilkkua. 

Muistin eilen, että lapsuuteni  tai etenkin nuoruuteni yksi haaveammateista oli äidinkielen opettaja. Tutkijan uralla pääsee työskentelemään tekstin, kieliopin, lukemisen ja kirjoittamisen parissa. Myöhemmin, mahdollisella korkeakoulun opettajan uralla saa ja joutuu lukemaan ja tarkastamaan opiskelijoiden oppimispäiväkirjoja, esseitä, raportteja ja niitä opinnäytetöitä. Eikö se ole juuri sitä äidinkielen opettajan työtä, nimenomaan kielioppinatseilua? Ah!

Muitakin haaveammatteja on pyörinyt mielessäni lapsuudessa ja nuoruudessa. Kaivoin vanhoja ystäväkirjojani, joihin olen sitten myöhemmin itse kirjoittanut aina uudelleen (jotta muistaisin vanhana, mistä tykkäsin ja millainen olin). Kirjojen haaveammatin kohdalla toistuu opettaja,  äidinkielen opettaja, sisustusarkkitehti ja musiikinopettaja. Kirjoista on myös hauska lukea, millainen sitä onkaan lapsena ja nuorena ollut, ja miten moni asia pitää edelleen paikkaansa. :D

6. luokan alussa kirjoitettu ystäväkirja

9. luokan alussa kirjoitettu ystäväkirja

Lukion 2. luokalla kirjoitettu teksti

Lukion 1. luokalla ja ekana opiskelusyksynä kirjoitetut tekstit

Eräässä Loimaan Lehden lehtileikkeeessä vuodelta 2005 (abisyksyni) löytyy haastattelu meikäläisestä ja maininta jazzin soitosta viululla. Tiesinkö tuolloin, että tulen 10 vuoden päästä tuosta valmistumaan ammattimuusikoksi? Ja, että tulen levyttämään pop/jazz-bändillä omaa musaani? (ks. Usvalo @ Spotify) Urahaaveni eivät ehkä ole toteutuneet sillä tavalla, kuin nuorena oletin, mutta onhan se nyt hassua, että kaikkien sivupolkujen jälkeen pääsen tekemään työtä, jossa yhdistyy musiikinopettajan, äidinkielen opettajan, muusikon ja myös kanttorin työ. Ja sisustamista nyt olen harrastanut aina, ja tulen harrastamaan jatkossakin!

Loimaan Lehden artikkeli 2005 / teksti A. Siili

Että niin, taitaa olla ihan ok uravalinta tämä tutkijan ura. Ja saan kaiken lisäksi kirjoittaa ihan oikean kirjan.

Annika

Mitäpä jos?

Viimeisen parin viikon aikana olen saanut hieman hengähtää kaikilta paperinpyörittelyiltä. Syksyn aikana olen rustannut apurahahakemuksia usealle taholle, joista jostakin toivottavasti tutkimusapuraha heltiää. Akateemisen väitöskirjan tekeminen Suomessa on sinänsä yksinkertaista - etenkin, jos sinulla on yliopisto taustaorganisaationa ja laadukkaan ohjauksen takeena. Mutta rahoituksen hakeminen onkin oma juttunsa. Ensisijainen rahoituslähde työlle on ulkoinen apuraha, mikä tarkoittaa sitä, että tutkimukseni eteneminen on jonkin säätiön tai rahaston hyväntahtoisuuden ja tutkimustani tukevan uskon varassa. Toisena vaihtoehtona on hakea ja saada yliopistolta tohtorikoulutettavan työsuhdetta, mitkä sattuvat olemaan hieman kiven alla. Jos eivät siis muuten ole tämän syksyn aikana kirjoitustaidot kehittyneet, niin oman tutkimusideansa myyminen, vakuuttelu ja omaan erinomaisuuteen liittyvät motivaatiokirjelmät ovat tulleet varsin tutuiksi. 

Suomalaiselle ei ole kovinkaan helppoa kehua itseään. Tähän elämänvaiheeseen liittyen sitä kuitenkin on kummasti oppinut, että joskus pitää vain nostaa nokka pystyyn ja olla rehellisesti ylpeä osaamisestaan ja saavutuksistaan. Kun on rustannut omaa ansioluetteloaan ja käynyt läpi omia työ- ja opiskelupaikkojaan, voi vain ihmetellä, mihin kaikkeen sitä onkaan reilun kolmenkymmenen ikävuoden aikana ehtinyt... Ja vieläpä melko kiitettävillä arvosanoilla - vaikka osaamistaan ei tulisikaan numeroihin perustaa. Hyvä minä! Hienosti tehty! Silti, tekstin tuottamisen tasolla niin sanottu osaamisensa myyminen on äärettömän hankalaa. Miksi minä olisin paras tähän työhön? Miksi juuri minun tutkimukseni ja osaamiseni on sen arvoista, että sitä kannattaa muutaman vuoden ajan rahoittaa? Näitä kysymyksiä saan heitellä ilmoille joulukuun alkuun asti, kun ensimmäiset päätökset hakemistani rahoituksista tulevat.

Tutkimukseni on tällä hetkellä vaiheessa, jossa en varsinaisesti voi tehdä kovin konkreettisia asioita. Koska haastattelen tutkimuksessani ikäihmisiä, siihen liittyy aina tutkimuksen teon eettiset seikat. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi tutkittavien anonymiteetin takaamista, tutkimuksen luotettavuutta, toistettavuutta, läpinäkyvyyttä jne. asioita, jotka liittyvät automaattisesti akateemiseen tutkimukseen. Ennen kuin voin lähteä tekemään mitään kovin kummoista aineestooni liittyvää työtä, pitää saada useita erilaisia lupia ja käydä niihin liittyviä neuvotteluja eri tahojen kanssa. Tällä hetkellä voin toki lukea aiheeseeni liittyvää aiempaa tutkimusta, tutustua jälleenrakennusajan ajankuvaan ja selvittää tutkimukseen liittyviä taustailmiöitä. Ensi viikolle on varattu muutama neuvotteluaika, minkä jälkeen selviää taas seuraava pikkuinen askel eteenpäin.

Viime viikot ovat kuitenkin menneet jonkinlaisessa huolessa. Mitä, jos tutkimustani ei rahoiteta? Mitä, jos en sittenkään osaa tätä hommaa? Teenkö itseni vain naurunalaiseksi? Onko tästä tutkimuksesta mitään hyötyä? Onko tämä aihe jo tutkittu?

Viime keskiviikkona kuitenkin useammalta läheiseltäni, kuin muistutuksena tutkimukseni ajankohtaisuudesta ja tärkeydestä, tuli viestiä: "Oletko huomannut tämän uutisen?". Siinä Yle.fi uutisoi Muistiliiton teettämästä tutkimuksesta liittyen lääkeettömiin hoitomuotoihin seuraavasti:

"Vahvin näyttö muistisairaiden haasteelliseksi koetun käyttäytymisen vähentämisestä saatiin tutkimuskatsauksessa nimenomaan musiikin käytöstä. Musiikin käyttö tarkoitti tutkimuksissa käytännössä musiikin kuuntelua ja soittamista. Muistisairaille soitettiin heille tuttua ja mieluista musiikkia. Ryhmämuotoisen musiikkiterapian todettiin toimivan parhaiten lievää tai keskivaikeaa muistisairautta sairastavilla." (Yle.fi 2018)

Uutisen lukeminen nosti mielialaani ja rohkaisi uudelleen tutkimuksen aiheen kanssa. Ehkä tästä on sittenkin jotain hyötyä. Kuten rahoitushakemuksiinikin kirjoitin; väitöskirjatutkimukseni yhtenä tärkeänä tavoitteena on tuoda päättäjille ja ikäihmisten parissa työskenteleville hoitajille ja muusikoille tietoa ikäihmisten hyvinvoinnin lisäämisestä kulttuurin keinoin, sekä valmistella materiaalia ikäihmisten arvomaailman tavoittamiseksi. Jos tutkimukseni voi olla edes pienenä osana muuttamassa tätä suorituskeskeisen yhteiskuntamme ilmapiiriä, jossa pyristellään hampaat irvessä eteenpäin aina uusien lääkkeiden voimalla sen sijaan, että ymmärrettäisiin ihmisen kokonaisvaltaisuus, olen tehnyt osani. Älkää ymmärtäkö väärin, en missään tapauksessa ole väittämässä, ettei kliinisestä lääketieteestä olisi hyötyä. Mutta perinteisen lääketieteen ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin yhdistelmällä maailmassamme olisi ehkä pikkuisen mukavampi elää.

Kun pehmeiden arvojen keinoja, esimerkiksi musiikin käyttöä hyvinvoinnin edistäjänä, saataisiin perusteltua tieteellisesti ja toistuvasti, ehkä myös terveyden ja hyvinvoinnin rahakirstun päällä istuvat suuntaisivat budjetistaan edes hieman sellaiseen työhön. Saan todennäköisesti kuulla kommentteja haahuilusta ja utopistisista unelmista, mutta mitäpä jos... ainakin rohkeasti tartun toimeen ja teen parhaani?

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

Annika

P.s. Uusin ystäväni kotiutui tänään. Mitäs pidätte?

---

Lainaus:

Yle.fi (2018). Muistisairaiden rauhoittavat ja unilääkkeet korvattiin musiikilla ja ulkoilulla - "Monella puhekyky on elpynyt ja fyysinen toimintakyky parantunut". Verkkoartikkeli sivustolla Yle.fi. Viitattu 17.11.2018. Saatavissa: https://yle.fi/uutiset/3-10499972 

"Työtön työnhakija"

Tässä kesän ja syksyn aikan termi "työtön työnhakija" on tullut perin tutuksi... Sain maisterin paperit kouraani toukokuun lopussa ja pääsin hakeutumaan TE-toimiston asiakkaaksi. Maisterintutkielman kanssa tehty urakka oli sen verran uuvuttava, että päätin leputtaa alkukesän ja panostaa sitten loppukesästä tohtorinkoulutukseen hakuun, joka umpeutui elokuun viimeinen päivä. Jo kesällä tiesin, että aloitan syyskuussa lukuvuoden kestävän osa-aikaisen piano-opettajan sijaisuuden ja tulen jatkamaan kerran kuussa kokoontuvan eläkeläisryhmän laulattamista. Minulla siis oli jo töitä tiedossa syksylle, mutta nykyisen aktiivimallin mukaan on hyvä olla vielä vähän lisää aktiivinen. 

Perustin alkusyksystä toiminimen, jonka turvin laskutan antamistani soitto- ja laulutunneista. Toiminimen eli yrityksen perustaminen vasta olikin oma rumbansa, kun piti selvitellä kaikki ALV-velvollisuudet, YELlit, soitella Verotoimiston ja Kelan kanssa... Onnekseni TE-palvelut nykyään sallii ensiyrityksen perustamisen (="yrittäjäkokeilu") niin, että työttömänä ollessa perustetun yrityksen pää- tai sivutoimisuutta ei ensimmäisen 4 kk ajalta arvioida. Näin ollen saan soviteltua päivärahaa ainakin tammikuulle asti.

Elokuun alussa kävin juttelemassa TE-toimistolla ja kerroin, että hakeudun tohtorikoulutukseen. Toimiston virkailija ei ollut aivan varma, millaiseksi tohtorikoulutus luokitellaan. Onko se työtä? Onko se opiskelua? Onko se sivu- vai päätoimista työtä? Niin. Vaikea sitä on itsekään tietää, sillä jos on apurahatutkija, ei ole palkansaaja, mutta jatko-opiskelijan status on eri kuin perustutkinto-opiskelijan. Joka tapauksessa, tutkintoon hakuaika oli tuolloin vielä voimassa, joten minua ei voinut luokitella mihinkään lokeroon. Kuultuaan, että väitöskirjatyö alkaa virallisesti tammikuussa, virkailija ehdotti työkokeilua palvelutalossa. Ensin ajatus huvitti, sillä mielestäni palvelutalossa toteutettava käytännön työ ei vastaa millään tavalla väitöskirjan teoreettista maailmaa. Silti tartuin oljenkorteen: otin yhteyttä virkailijan suosittelemaan palvelutaloon ja sain kuukauden ajaksi hommia. 

Palvelutalossa työskentelystä olenkin jo maininnut. Se oli todella antoisa jakso. Työskentelin kolmena päivänä viikossa eri osastoilla; ryhmäkodeissa, käytävässä, ruokalassa ja laulatin asiakkaiden ikäryhmälle tuttuja lauluja. Tein kullekin kerralle laulumonisteet, mutta suurin osa väestä ei tuntunut niitä tarvitsevan. Hirveän hyvin laulut olivat tallentuneet monen mieleen, vaikka heillä ei olisi muuten ollutkaan hirveästi enää asiaa. Vanhat laulut upposivat väkeen kuin kuuma veitsi voihin. 

Joku kysyi minulta, miksi ihmeessä teen/tein työkokeilun, kun siitä saatava korvaus on hyvin pieni työmäärään nähden. Totesin, että testaan aineistonkeruutapaani ja valmistaudun väitöskirjan tekoon. Lisäksi työ oli äärettömän antoisaa. Kun lähden keräämään aineistoa väitöskirjaani, tarvitsen tietoa ensinnäkin siitä, millaisia lauluja kannattaa lähteä laulattamaan. Lisäksi tarvitsen kokemusta siitä, miten työskennellä eri kuntoisten ikäihmisten parissa. Työkokeilu on hyvä pohja aineistonkeruulle, vaikka aineiston asetelmaa ja varsinaisia haastatteluja pitääkin suunnitella oikein urakalle. [Joka ei aineistonkeruuta terminä tiedä, se tarkoittaa, että hankitaan sellaista materiaalia, jonka avulla voi sitten tutkia, mitä sitten tutkiikaan. Omassa tapauksessani tarvitsen muutamia ryhmiä, joissa on tutkimani ajan eläneitä ihmisiä ja heidän kanssaan sitten laulamme erilaisia lauluja. Osallistujien eli tutkittavien reaktioista ja osallisuudesta lauluihin voin tehdä päätelmiä, joita sitten peilaan aiheeseen liittyvään teoriaan.]

Kun tulokset yliopistolta viime perjantaina tulivat, työkkäristä heti kärppänä tiedusteltiin, millaiseksi aion päivittää työllistymissuunnitelmani. Että kuinka? Tässähän on hurjat 2,5 kuukautta aikaa siihen, kun väitöskirjatyöni alkaa. Mitä uutta tai lisätyötä ehdin tässä välissä edes hakea saati vastaanottaa? Koska statukseni on kuitenkin nyt "työmarkkinoilla" ollessani osa-aikatyössä ja yrittäjänä, kävin rustaamassa päivitetyn työllistymissuunnitelman.

Selasin tällä hetkellä sopivilla hakukriteereillä auki olevia työpaikkoja: a) Jyväskylän alueella (en omista autoa), ja b) vapaahaun sanaksi musiikki / muusikko. Löytyipä sieltä jopa kaksi paikkaa: Apulaisprofessori Musiikkitieteelle (repesin, tässä vaiheessahan professuuri on toki varteenotettava virka) ja Alttoviulunsoittaja Jyväskylän Sinfoniaorkesteriin. Jännityksellä odotan, tuleeko toimistosta puhelua, että nyt pitäisi hakea avoimena olevaa sinfoniaorkesterin alttoviulistin paikkaa... Ei sillä, onhan minulla tuolla kotelossa tuo alttoviulu, mutta soittamisen taitotaso onkin sitten aivan omaa luokkaansa. Saman tien voisin pyrkiä klarinetistiksi, aivan yhtä ruosteessa ovat ne taidot.

Aivan mielenkiinnosta klikkasin hakulinkkiä ja tutustuin, millainen on klassisen orkesterimuusikon työnhaku. Joulukuussa järjestettävässä koesoitossa olisi luvassa tällaista tavaraa (osasta linkkiä klikkaamalla löytää pätkän  kyseistä biisiä): 

1. F. A. Hoffmeister tai C. Stamitz: Konsertto alttoviululle ja orkesterille D, 1. osa kadensseineen 
2. Bartók, Hindemith (Der Schwanendreher) tai Walton: Alttoviulukonsertto, 1. osa

3.  Orkesteri- ja kamarimusiikkitehtävät

1.  W. A. Mozart: Sinfonia nro 35, 4. osa: tahdit 1-130
2.  Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 5, 2. osa: tahdit 1-59
3. F. Mendelssohn: Scherzo, tahdit 115-228
4. J. Brahms: Sinfonia nro 4, 4. osa: tahdit 1-160
5. J. Sibelius: Sinfonia nro 2, osa Vivacissimo
6. J. Sibelius: Sinfonia nro 3, 1. osa: harjoitusnumerot 7-10
7. R. Strauss: Don Juan op. 20: 2 ensimmäistä sivua
8. P. Tsaikovski: Romeo ja Julia, tarkka katkelma lähetetään hakuajan päätyttyä esimerkkipätkä
9. D. Sostakovits: Sinfonia nro 5, 1. osa, tarkka katkelma lähetetään hakuajan päätyttyä 
10. R. Keinänen: Labyrinth, tahdit 24-55 (tästä ei löydy soivaa versiota)
11. O. Virtaperko: Ambrosian Delights, tahdit 145-180 (Melko HC modernia kamaa!)
12. C. Damström: Lucrum, tahdit 1-43 (Tätä en löytänyt, mut saman säveltäjän alttotuotantoa) 

Tuon materiaalin haltuun ottamiseen tämänhetkisillä taidoilla menisi varmaan 3-5 vuotta... Mutta jos käsky käy, niin voinhan aina läpällä käydä soittamassa kapellimestarille muutaman kansanlaulun pelimannihenkeen. Pääsisiköhän sillä takapulttiin? Hauskaahan tässä siis on, että en ole klassinen alttoviulisti, vaikka muusikon papereissani sellainen titteli lukeekin. Se on pitkä tarina, mutta opiskeluni keskittyi kaikkeen muuhun kuin klassiseen soittamiseen. Pääinstrumentikseni voisi taikoa silloisissa opinnoissani tekemäni työn perusteella sävellys ja sovitus.

Ihan samalla tavalla kuin DI-tutkinnon puolivälin tekniikan kandin papereissani pääaineeni on puutuotetekniikka, en ikimaailmassa lähtisi tässä vaiheessa hakeutumaan alan tehtaalle! En pääsisi varmaan edes työturvallisuustestistä läpi! Mutta eihän sillä ole väliä, kun kerran on "pätevyys" johonkin, niin sitä pitää sitten hakea. Halusi tai ei.

Tuleva tutkija työmaisemissaan. Kuva A. Ratsula.

Kaikkea sitä on tässä elämässä ehtinyt jo puuhastella. Loppuelämä meneekin sitten erilaisten säätiöiden apurahojen hakuihin. Niiden hakemusten rustaaminen käykin jo ihan työstä.


Huoh.

Annika