Haaveammatti

Lapsuudessa leikimme usein koulua siskoni kanssa. Kolme vuotta vanhempi isosisko teki tehtäviä, joita minä sitten rustailin. Istuimme "pulpetin" eli lastenhuoneeseen raahatun keittiön penkin ääressä kahden pehmonallen kanssa. Tein myös jo alle kouluikäisenä paljon itse tehtäväkirjoja, osin ehkä nalleille, osin ehkä itselleni. Tehtävissä oli usein pisteestä pisteeseen sekä sanaristikoita. 

Opin lukemaan ja kirjoittamaan suunnilleen 4-vuotiaana. Muistan, kun ymmärsin Pöllöjen koulusta kertovasta kirjasta jonkin sanan. Tykkäsin myös kovasti piirtämisestä ja heti, kun osasin kirjoittaa suunnilleen jonkinlaisia lauseita, tein ensimmäisen kirjasarjani. Sarjakuvamainen kuvakirjasarja kertoo Onnista ja Ennistä (saatoin saada inspiraation siskon koulun aapisista, joissa seikkailivat nallekarhut Onni ja Enni) ja kirjoissa nämä siskokset seikkailevat arjessa.

En aluksi tiennyt, että Onni on pojan nimi, mutta taisin olla aikaani edellä, kun kuulin tästä, enkä sittenkään välittänyt nimien sukupuolittamisesta. Suurin osa Onni ja Enni -kirjoista valmistui ennen koulun alkua, sillä järjestäin niissä on kirjoitettu S ja N -kirjaimet väärinpäin - mikä oli tyypillistä eskari-ikäiselle minulleni.

Esimerkkikirjassani ENNI UIMASSA (kirja nro 3) Enni seikkailee uimahallissa:

ERÄÄNÄ PÄIVÄNÄ            HÄNMENI HYPPY

ENNI LÄHTI-                       -ALTAALLE

UIMAAN,                              SIELLÄ HÄNEN TULI-

                                               VILU

HÄN MENI SAUNAAN       SITTEN HÄN MENI

SIELLÄ OLI PALJON          -SUIHKUUN

-VÄKEÄ,                              (Kuvassa "SAMMPPOO")

(Kuvassa "ENNI, OVI")

        SITTEN HÄN                          KOTONA ÄITI

       -MENI KOTIIN -                    -SANOI MENE

       BUSSILLA,                              SÄNKYYSI SINULLAON-

                                                         KUUMETTA

                                        (Kuvassa ÄITI ENNI ONNI ISÄ SÄNKY)

Jokaisen "julkaistun" kirjan takana on lisäksi luettelo kirjasarjasta, jonka nimi on ENNI SARJA. Muistan, kun tein sarjakuvaa, samaistuin itse pikkusisko Enniin ja loin isosisko Onnin oman isosiskoni kautta. 

90-luvun alussa ei tietotekniikka ollut vielä lyönyt kotitalouksissa läpi, joten alle kouluikäiselle  ja ekaluokkalaiselle minulle oli hyvin jännittävää päästä kirjoittamaan vanhanaikaisella kirjoituskoneella. Siis sellaisella, jossa ei ole mahdollista korjata lyöntiään. Äidilläni taitaa olla tallessa näitä kirjoitettuja tekstejä ja runoja. Kouluaineiden kirjoituksista sain myös hyviä arvosanoja,  ja näitä kirjoituksia taitaa olla vieläkin jossain kaapin uumenissa. Ne ovat niitä vihkoja, joissa on tuplaviivat ja niiden viivojen väliin pitää saada kirjoitettua kaunokäsialalla. Myöhemmin, kun käsialani parani, sain aina äidinkielestä kymppejä ja lukiossa "vanhan äidinkielen ylioppilaskokeessa" eli otsikko- ja aineistoaineessa kirjoitin Laudaturin.

Kirjoituskeväänä hain Sibelius-Akatemialle musiikkikasvatukselle, mutta se homma meni jo ekoissa pääsykokeissa aivan plörinäksi. Muihin "varakohteisiini" haut - äidinkieli, ruotsi, musiikkitiede - menivät myös penkin alle, koska luovutin jo ennen aikojani. Kun en ollut päässyt ensiyrittämällä musaopintoihin, totesin, että ehkä se ei sitten ole minun juttuni, ja outojen mutkien kautta päädyin opiskelemaan teknisiä tieteitä. Hienosti alkanut puunjalostajan urani katkesi kuitenkin lyhyeen, kun totesin 4 opiskeluvuoden paikkeilla, että nyt mennään metsään (kirjaimellisesti) ja pahasti. Olin luopunut a) kirjoittamisesta, b) musiikkiurahaaveista ja c) luovuudesta (en tehnyt lähes 5 vuoteen yhtään biisejä, vaikka olin niitä tehnyt lapsesta asti). Harrastin kyllä jotain musiikkia, mutta en uskonut, että siitä voisi tulla minulle ammatti.

Kunnes kuulin, että MYÖS JYVÄSKYLÄN YLIOPISTOSSA VOI OPISKELLA MUSIIKKIKASVATUSTA. Miten pihalla olinkaan lukioikäisenä ollut, kun en tiennyt kuin yhdestä  taideyliopistosta? Miksi oponi ei ollut suositellut myöskään ammattikorkeakoulujen muusikkolinjoja, esimerkiksi varhaismusiikkikasvatusta tms.? Ehkä hän ei tiennyt. Vaikka oma lukion musaopeni olikin valmistunut Jyväskylän musiikkikasvatukselta, asia ei koskaan tullut puheeksi! Ja kun sitten päätin hakea, pääsin sisään. Ja seuraavana vuonna vielä konservatoriolle toteuttamaan haavetta ammattimuusikon tutkinnosta. En ollut sittenkään musiikillisesti riittämätön. En vain ehkä ollut Siban kriteerien mukainen muusikko.

...mutta ei se perinteinen koulun musiikinopettajan polkukaan ollut minua varten. 

Aloin vielä pohtia omaa nykyistä uravalintaani ja miettiä, mikä saa minut motivoitumaan tutkijana? Kuten jo aiemmin kirjoitin rahoituksesta, ala ei ole taloudellisesti millään tavalla järkevä ratkaisu. En koe itseäni intohimoiseksi tutkijaksi, mutta minusta on aina ollut mukavaa kirjoittaa. Luoda tekstiä ja pyörittää lauseita. Väitöskirjatyön ohella olisi myös ihanaa opettaa yliopistomaailmassa, etenkin sitten tohtoroitumisen jälkeen. Meille musiikkikasvatukselle hakeutuu usein opiskelijoita, joille se akateeminen kirjoittaminen, kandin ja gradun puurtaminen yksi maanvaiva, mutta joukkoon mahtuu aina muutama kirjoitusintoinen. Oma ohjaajani joutuu / saa lukea ja tarkastaa vuodesta toiseen satoja suomenkielistä tekstiä, ja työssä pääsee jynkyttämään pilkkua. 

Muistin eilen, että lapsuuteni  tai etenkin nuoruuteni yksi haaveammateista oli äidinkielen opettaja. Tutkijan uralla pääsee työskentelemään tekstin, kieliopin, lukemisen ja kirjoittamisen parissa. Myöhemmin, mahdollisella korkeakoulun opettajan uralla saa ja joutuu lukemaan ja tarkastamaan opiskelijoiden oppimispäiväkirjoja, esseitä, raportteja ja niitä opinnäytetöitä. Eikö se ole juuri sitä äidinkielen opettajan työtä, nimenomaan kielioppinatseilua? Ah!

Muitakin haaveammatteja on pyörinyt mielessäni lapsuudessa ja nuoruudessa. Kaivoin vanhoja ystäväkirjojani, joihin olen sitten myöhemmin itse kirjoittanut aina uudelleen (jotta muistaisin vanhana, mistä tykkäsin ja millainen olin). Kirjojen haaveammatin kohdalla toistuu opettaja,  äidinkielen opettaja, sisustusarkkitehti ja musiikinopettaja. Kirjoista on myös hauska lukea, millainen sitä onkaan lapsena ja nuorena ollut, ja miten moni asia pitää edelleen paikkaansa. :D

6. luokan alussa kirjoitettu ystäväkirja

9. luokan alussa kirjoitettu ystäväkirja

Lukion 2. luokalla kirjoitettu teksti

Lukion 1. luokalla ja ekana opiskelusyksynä kirjoitetut tekstit

Eräässä Loimaan Lehden lehtileikkeeessä vuodelta 2005 (abisyksyni) löytyy haastattelu meikäläisestä ja maininta jazzin soitosta viululla. Tiesinkö tuolloin, että tulen 10 vuoden päästä tuosta valmistumaan ammattimuusikoksi? Ja, että tulen levyttämään pop/jazz-bändillä omaa musaani? (ks. Usvalo @ Spotify) Urahaaveni eivät ehkä ole toteutuneet sillä tavalla, kuin nuorena oletin, mutta onhan se nyt hassua, että kaikkien sivupolkujen jälkeen pääsen tekemään työtä, jossa yhdistyy musiikinopettajan, äidinkielen opettajan, muusikon ja myös kanttorin työ. Ja sisustamista nyt olen harrastanut aina, ja tulen harrastamaan jatkossakin!

Loimaan Lehden artikkeli 2005 / teksti A. Siili

Että niin, taitaa olla ihan ok uravalinta tämä tutkijan ura. Ja saan kaiken lisäksi kirjoittaa ihan oikean kirjan.

Annika

Mitäpä jos?

Viimeisen parin viikon aikana olen saanut hieman hengähtää kaikilta paperinpyörittelyiltä. Syksyn aikana olen rustannut apurahahakemuksia usealle taholle, joista jostakin toivottavasti tutkimusapuraha heltiää. Akateemisen väitöskirjan tekeminen Suomessa on sinänsä yksinkertaista - etenkin, jos sinulla on yliopisto taustaorganisaationa ja laadukkaan ohjauksen takeena. Mutta rahoituksen hakeminen onkin oma juttunsa. Ensisijainen rahoituslähde työlle on ulkoinen apuraha, mikä tarkoittaa sitä, että tutkimukseni eteneminen on jonkin säätiön tai rahaston hyväntahtoisuuden ja tutkimustani tukevan uskon varassa. Toisena vaihtoehtona on hakea ja saada yliopistolta tohtorikoulutettavan työsuhdetta, mitkä sattuvat olemaan hieman kiven alla. Jos eivät siis muuten ole tämän syksyn aikana kirjoitustaidot kehittyneet, niin oman tutkimusideansa myyminen, vakuuttelu ja omaan erinomaisuuteen liittyvät motivaatiokirjelmät ovat tulleet varsin tutuiksi. 

Suomalaiselle ei ole kovinkaan helppoa kehua itseään. Tähän elämänvaiheeseen liittyen sitä kuitenkin on kummasti oppinut, että joskus pitää vain nostaa nokka pystyyn ja olla rehellisesti ylpeä osaamisestaan ja saavutuksistaan. Kun on rustannut omaa ansioluetteloaan ja käynyt läpi omia työ- ja opiskelupaikkojaan, voi vain ihmetellä, mihin kaikkeen sitä onkaan reilun kolmenkymmenen ikävuoden aikana ehtinyt... Ja vieläpä melko kiitettävillä arvosanoilla - vaikka osaamistaan ei tulisikaan numeroihin perustaa. Hyvä minä! Hienosti tehty! Silti, tekstin tuottamisen tasolla niin sanottu osaamisensa myyminen on äärettömän hankalaa. Miksi minä olisin paras tähän työhön? Miksi juuri minun tutkimukseni ja osaamiseni on sen arvoista, että sitä kannattaa muutaman vuoden ajan rahoittaa? Näitä kysymyksiä saan heitellä ilmoille joulukuun alkuun asti, kun ensimmäiset päätökset hakemistani rahoituksista tulevat.

Tutkimukseni on tällä hetkellä vaiheessa, jossa en varsinaisesti voi tehdä kovin konkreettisia asioita. Koska haastattelen tutkimuksessani ikäihmisiä, siihen liittyy aina tutkimuksen teon eettiset seikat. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi tutkittavien anonymiteetin takaamista, tutkimuksen luotettavuutta, toistettavuutta, läpinäkyvyyttä jne. asioita, jotka liittyvät automaattisesti akateemiseen tutkimukseen. Ennen kuin voin lähteä tekemään mitään kovin kummoista aineestooni liittyvää työtä, pitää saada useita erilaisia lupia ja käydä niihin liittyviä neuvotteluja eri tahojen kanssa. Tällä hetkellä voin toki lukea aiheeseeni liittyvää aiempaa tutkimusta, tutustua jälleenrakennusajan ajankuvaan ja selvittää tutkimukseen liittyviä taustailmiöitä. Ensi viikolle on varattu muutama neuvotteluaika, minkä jälkeen selviää taas seuraava pikkuinen askel eteenpäin.

Viime viikot ovat kuitenkin menneet jonkinlaisessa huolessa. Mitä, jos tutkimustani ei rahoiteta? Mitä, jos en sittenkään osaa tätä hommaa? Teenkö itseni vain naurunalaiseksi? Onko tästä tutkimuksesta mitään hyötyä? Onko tämä aihe jo tutkittu?

Viime keskiviikkona kuitenkin useammalta läheiseltäni, kuin muistutuksena tutkimukseni ajankohtaisuudesta ja tärkeydestä, tuli viestiä: "Oletko huomannut tämän uutisen?". Siinä Yle.fi uutisoi Muistiliiton teettämästä tutkimuksesta liittyen lääkeettömiin hoitomuotoihin seuraavasti:

"Vahvin näyttö muistisairaiden haasteelliseksi koetun käyttäytymisen vähentämisestä saatiin tutkimuskatsauksessa nimenomaan musiikin käytöstä. Musiikin käyttö tarkoitti tutkimuksissa käytännössä musiikin kuuntelua ja soittamista. Muistisairaille soitettiin heille tuttua ja mieluista musiikkia. Ryhmämuotoisen musiikkiterapian todettiin toimivan parhaiten lievää tai keskivaikeaa muistisairautta sairastavilla." (Yle.fi 2018)

Uutisen lukeminen nosti mielialaani ja rohkaisi uudelleen tutkimuksen aiheen kanssa. Ehkä tästä on sittenkin jotain hyötyä. Kuten rahoitushakemuksiinikin kirjoitin; väitöskirjatutkimukseni yhtenä tärkeänä tavoitteena on tuoda päättäjille ja ikäihmisten parissa työskenteleville hoitajille ja muusikoille tietoa ikäihmisten hyvinvoinnin lisäämisestä kulttuurin keinoin, sekä valmistella materiaalia ikäihmisten arvomaailman tavoittamiseksi. Jos tutkimukseni voi olla edes pienenä osana muuttamassa tätä suorituskeskeisen yhteiskuntamme ilmapiiriä, jossa pyristellään hampaat irvessä eteenpäin aina uusien lääkkeiden voimalla sen sijaan, että ymmärrettäisiin ihmisen kokonaisvaltaisuus, olen tehnyt osani. Älkää ymmärtäkö väärin, en missään tapauksessa ole väittämässä, ettei kliinisestä lääketieteestä olisi hyötyä. Mutta perinteisen lääketieteen ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin yhdistelmällä maailmassamme olisi ehkä pikkuisen mukavampi elää.

Kun pehmeiden arvojen keinoja, esimerkiksi musiikin käyttöä hyvinvoinnin edistäjänä, saataisiin perusteltua tieteellisesti ja toistuvasti, ehkä myös terveyden ja hyvinvoinnin rahakirstun päällä istuvat suuntaisivat budjetistaan edes hieman sellaiseen työhön. Saan todennäköisesti kuulla kommentteja haahuilusta ja utopistisista unelmista, mutta mitäpä jos... ainakin rohkeasti tartun toimeen ja teen parhaani?

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

Annika

P.s. Uusin ystäväni kotiutui tänään. Mitäs pidätte?

---

Lainaus:

Yle.fi (2018). Muistisairaiden rauhoittavat ja unilääkkeet korvattiin musiikilla ja ulkoilulla - "Monella puhekyky on elpynyt ja fyysinen toimintakyky parantunut". Verkkoartikkeli sivustolla Yle.fi. Viitattu 17.11.2018. Saatavissa: https://yle.fi/uutiset/3-10499972