Hiljaiseloa

Hei vaan.

Näin se vaan toukokuu pyörähti käyntiin, vaikka justiinsa mun mielestä oli maaliskuu. Viime postauksen jälkeen on tapahtunut kaikkien huulilla oleva ja korvista jo tursuava virusepidempia, tai siis pandemia, anteeksi, ja tässäpä sitä ollaan tuhisteltu etätyöpisteellä aineiston analyysin kanssa jo monta viikkoa.

Viimeisin lähikontakti yliopistolla oli HYTTI-verkoston keväinen seminaari maaliskuun puolivälissä, jolloin esittelin omaa tutkimustani ja laulaa lurautin pari aiheeseen liittyvää laulua. Sitten haettiin koneet ja vehkeet työpisteeltä ja pesiydyttiin kotiin. Lenkkitreffeillä on käyty ja muutamia videopuheluja pölisty, mutta muuten meidän taloudessa ollaan oltu aika lailla omissa oloissamme. Unirytmi on kääntynyt aivan päälaelleen ja jo valmiiksi iltapäiväpainotteisesta työrytmistä on tullut iltatyötä. Pikku hiljaa yritän itse ainakin kääntää rytmiä takaisin vähän normaalimmaksi ja yrittää nauttia ulkona olevista ihanista säistä ja aurinkoisista aamupäivistä. Milloin viimeksi olen ollut hereillä ennen aamuyhdeksää, paitsi tänään, kun heräsin vahingossa ennen kuutta ja sitten vaan totesin, että no jospa tästä nousisin?

Etätyöpisteen viritelmät...

Vappupäivän vaelluksella Haukkavuorella, Korpilahdella

Tutkijana olen ollut ylen onnellinen siitä, että aineistoni on kerätty jo ennen tätä lockdownia. Miten surullista onkaan, että tutkimukseni ihmiset, siis ikäihmiset, ovat lähes tavoittamattomissa. Juuri, kun olin saanut sovittua erilaisia mukavia laulatushetkiä paikkoihin, niin nyt vaan miettii, milloinkohan seuraavan kerran edes pääsee palvelutaloon? Mitä käy yhteisömuusikoille ja muulle kulttuuritoiminnalle? Aloin jo miettiä, mitä hyötyä edes on koko väitöskirjastani, jos sen tuloksia ei pääse soveltamaan kentälle?

Tuskinpa tämä tilanne ikuisuuksia jatkuu, mutta voi mennä pitkään, ennen kuin vastaavanlaista face-to-face-laulatusta pääsee järjestämään. Etäyhteydet ovat vallan mahtavia ja hienoja, mutta yksi järkyttävän suuri ongelma niissä on: äänen ja kuvan välinen viive. On aivan eri asia vetää konserttia etänä, kuin vetää yhteislaulutuokiota. Voin vakuuttaa: se ei toimi, sillä se, mitä laulan tässä päässä tulee kuulijoille pienellä viiveellä, ja kun taas he laulavat oman videonsa päässä kuulemansa säestyksen mukaan, se tulee palautteena taas lisää viiveellä minulle. On toki vaihtoehtona laittaa heidän laulunsa mutelle ja antaa heidän kuunnella säestystä ja laulaa viiveen kanssa niin, etten itse siitä häiriinny, mutta sepäs vasta olisikin kamalaa! Parasta on kuulla, kun ihmiset osaavat, muistavat ja laulavat. Miten ihana on kuulla, kun ihminen, joka ei muuten juuri laula, alkaa yhtäkkiä innokkaasti laulaa jotakin vanhaa paimenlaulua ja sen jälkeen kertoa tarinaa siitä, kun hän oli lapsena paimenessa.... Videon välillä jää siis erittäin olennainen muisteluryhmätilanteen vuorovaikutus hieman etäiseksi ja hankalaksi.

Toinen vaihtoehto olisi myös etukäteen videoida biisejä ja laittaa niitä sitten palvelutalojen saataville, mutta minä olen tässä kyllä vähän itsekäs ja haluan olla laulatustilanteessa mukana, sillä juuri siitä myös minä saan eniten. Toivon sydämestäni, että "pihalaulatukset" ja muut vastaavat onnistuvat, kun ilmat lämpenevät ja tilanne hellittää.

Itse väitöskirja on oudosta etätilanteesta huolimatta edennyt lähes aikataulussa, ja joitakin tuloksia on jo. Analyysi on edelleen vaiheessa, mutta valoa kohti mennään! Pikku hiljaa alkaa hahmottaa asiayhteyksiä ja omat tutkijan aivot hyrräävät monesti vapaallakin tutkimuksen parissa. Useimmiten, kun minulta kysyy mitä kuuluu, vastaan että väitöskirjahommia, ja se kyllä pitää paikkansa. Pahoittelen, ettei minusta irtoa sen ihmeellisempiä kuulumisia, mutta mitäpä muutakaan tässä olisi tehnyt kuin töitä. 

No okei, olen sentään vähän sisustellut ja tuusaillut. Jotta tämä väikkärikuulumisblogi ei olisi pelkkää tutkimuksen arkea, tässäpä pari tuusauskuvaa matkan varrelta:

Verhot ja sisustustyynyt itse ompelemalla.

Parvekkeesta tuli ihana kesäkeidas.

Minusta on ollut toisaalta ihanaa, kun on saanut päästää oman introvertin puolensa valloilleen, vetäytyä kammioonsa ja olla näkemättä hirveästi ketään. En tietenkään pidemmän päälle jatkuvaa "eristystä" jaksaisi, ja toki parisuhteessa olevana ihmisenä ei ole arjessa koskaan täysin eristyksissä. Mutta minusta on ollut ihan jees, ettei tarvitsekaan joka toinen viikonloppu reissata, juhlia ja varsinkaan olla isoissa ihmisporukoissa. Kiitollinen olen niistä ystävistä, jotka jaksavat ja haluavat nähdä kaksin, köpötellä, viestitellä ja soitella. Ehkä taas kesän tuntumaan alkaa "isompikin" porukka tuntua mukavalta, vaikka lukuun ottamatta muutamaa lapsuuden/nuoruuden ystäväporukkaa, en juuri viihdy sellaisissa isomman porukan jengihengailuissa. 

Jotain uutta ja ihmeellistä myös on nämä etäilyt tuoneet mukanaan, sillä perustimme kahden ystäväni kanssa ukuleletrion HAA, jonka ensiesiintyminen oli oman seurakunnan varhaisnuorten Instalivessä, luonnollisesti turvavälejä noudattaen.

HAA (Hanna, Anna, Annika)

Rakkaat ihmiset. Laitelkaapa siis edelleen viestiä, ääniviestiäkin ja sovitaan puhelu/videopuheluaikoja (harvemmin vastaan puhelimeen / videopuheluun yllättäen)... Kyllä minä aina joskus tykkään ihan jutellakin, enkä tyydy tapani mukaan vastaamaan ääniviestehin kirjoittamalla...

Hiukset ne vaan kasvaa, vaikka ei edes kasvata.

Vielä jaksaa!

- Annika

P.S. kannatti ähertää apurahahakemusten kanssa, yksi lisävuosi tärppäsi!