Kavereina katkeruus ja kateus

”Tunteet ovat spontaaneja reaktioita johonkin ulkoiseen tai sisäiseen ärsykkeeseen. Tunteet eivät ole oikeita tai vääriä. Kaikki tunteet ovat aitoja, oikeita ja sallittuja. Ne ovat tärkeitä viestejä.” (Lainaus: Lähde N.)

Ajattelinpa kirjoittaa aiheista, jotka koskettavat, sanoisin, jokaista ihmistä jossakin elämänvaiheessa. Tunne ja mielentila, joista kummastakaan emme haluaisi myöntää, että ”minäkin koen näin.” Kokemukset, joihin on neuvonantajia joka sormelle, mutta joiden kokijoita kohtaan ei löydy useinkaan myötäeläjiä tai myötätuntoa.

Katkeruus ja kateus.

Olen itse kokenut molempia. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Olen elämäni aikana nähnyt ja kokenut kaikennäköistä, ja lisäksi ollut myötäeläjänä monenlaisissa elämäntilanteissa. Pyrin näkemään asioissa aina myös valoisat puolet enkä usko, että asiat ovat koskaan mustavalkoisia. Empaattisuudestani ja ymmärtäväisyydestäni huolimatta olen erittäin herkkä ja helposti loukkaantuvaa sorttia. Osittain tämä on luonteessa, osittain elämänkokemuksesta johtuvaa ja osittain opittua. Anteeksi minun on helppo pyytää, mutta anteeksiantaminen, etenkin jos toinen osapuoli ei loukattuaan ymmärrä pyytää anteeksi, on joskus todella hankalaa. Moni saattaa tunnistaa omassa toiminnassaan eräänlaisen ”jumiutumisen”, eli tiettyyn ongelmaan / riitaan / tapahtumaan liittyvän pitkäaikaisen mässäilyn. Tietyistä sanoista tai sanomatta jättämisistä ei pääse yli, vaikka olisi päättänyt antaa anteeksi. Katkeruus hipsuttelee paikalle ja alkaa karkeloida.

Katkeruudelle sukua oleva mielen myrkky on kateus. Jo pieni lapsi tuntee kateutta, ja se on tunne, joka väistämättä kuuluu ihmiselämään. Lapsi näkee leikkikaverin kädessä kivemman lelun ja käy ottamassa sen itselleen ymmärtämättä, että tilanteen sai aikaan kateus. Tämän tyyppisessä tilanteessa harmi tuskin jää kaihertamaan mieltä kovin pitkäksi aikaa, mutta on tilanteita, joissa ihminen jää pyörittelemään asioita pidemmäksi aikaa ja näkee vain muiden paremman elämän. ”Minulta tämä jokin puuttuu, siispä pahoitan mieleni.” Miten kateuteen itse suhtautuu ja miten paljon sille antaa tilaa, on taas jokaisen oma valinta. ”Kateus voi kohdistua yhtä hyvin materiaaliseen kuin aineettomaankin kohteeseen. Kadehtia voi niin toisen autoa tai kotia kuin persoonan ominaisuuksia, esimerkiksi taitoja tai kykyjä. Joskus kateus voi vallata voimakkaana mielen, vaikka haluaisikin iloita toisen mukana.” (Lainaus: lähde M.) Kuulostaako tutulta?

Kateus ei kuitenkaan aina ole huonoa. Joskus ihminen huomaa kadehtivansa asiaa, joka on mahdollista saavuttaa pienellä muutoksella, kuten opiskelu- tai työpaikan vaihto; kadehtinut henkilö löytää itsensä pian työnhausta tai pääsykokeista. Kun itse aikoinaan huomasin opiskelevani alaa, josta en nauttinut ja huomasin yhä useammin kadehtivani monen taide-ihmisen elämää, tein ratkaisun ja valinnan, joka johti taiteen äärelle. Olen nyt tyytyväinen opiskelemaani alaan ja saan tehdä myös töitä, joista nautin. Kateus oli siis oikeastaan positiivinen kimmoke, joka johti ratkaisuihin ja mielekkäämpään elämään. 

”Katkeruuden taustalla on pettymyksiä ja käsittelemätöntä surua, kateutta, vihaa ja loukkaantumista. Se voi kummuta tunteesta, että on jäänyt jotain vaille tai tullut hylätyksi.” (Lainaus: lähde K.) Ei tarvi olla kummoinenkaan keittiöpsykologi, jotta ymmärtää nämä katkeruuden juuret. Omassa elämässäni olen kokenut katkeruutta etenkin vaikeissa ihmissuhdetilanteissa tai joskus, kun jää märehtimään kateuden tunteisiin toisen elämän onnistumisia sivusta seuratessa. Myös erilaiset sairaudet ovat aiheuttaneet toisinaan mustaa mieltä. Jotta kykenee välttämään katkeroitumisen, pitää oppia käsittelemään omia tunnekuormiaan, tunnistaa aggressionsa ja surra ne surut, jotka on aiemmissa elämäntilanteissa nielty. Käsittely on parantava lääke, kun taas asioiden pois työntäminen tai sijaistoiminnot, kuten itsensä kiireenä pitäminen, ovat vain laastareita, jotka vain lykkäävät haavan / kivun parantumista. (Mukana poimintoja lähteestä K.) 

Myös elämäntilanteet ja -valinnat saattavat olla ulkopuolelta ohjattuja. Tällöin ihminen voi havahtua vasta myöhemmin aikuisiällä siihen, että hän ei olekaan elänyt sellaista elämää, jota olisi halunnut elää. Kuka siis on tehnyt päätökset hänen puolestaan? Vanhemmat? Koulu? Ystävät? Seurustelukumppani? Yhteisö? Miksi yksilö ei ole valinnut asioita, jotka hänelle sopivat? --- Koska ihminen ei aina näe eikä ymmärrä omia kykyjään tai tarpeitaan, eikä edes tiedä, mitä tahtoo. Elämässä myös tapahtuu usein yllättäviä asioita, joihin emme ole varautuneet ja jotka "pilaavat" suunnitelmamme. Silloin aika, kyky mukautua ja pettymyksen tunteiden hyväksyminen auttavat eteenpäin. 

On hyvä, että vanhemmat tekevät valintoja lapsen puolesta, sillä lapsi on melko pitkään kykenemätön ottamaan vastuuta valinnoistaan ja tekemään päätöksiä, jotka kantavat pidemmälle. Siitä huolimatta erityisesti Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitäisi opettaa jo koulussa omien tunteiden kuuntelua ja auttaa kasvavia ja päätösten kanssa horjuvia nuoria valintojen tekemisessä. Nuorten pitäisi oppia itse tekemään (aluksi pieniä) päätöksiä ja heidän tulisi oppia käytännön kautta, että he voivat itse valita ratkaisun, ja myöhemmin selviää, oliko päätös kannattava. Valinta voi osoittautua huonoksi, tai se voi yhtä lailla olla hyvä. Mutta onko mikään sen enempää oikein tai väärin kuin toinenkaan valinta?

Kun oppii hyväksymään erilaiset vastoinkäymiset osaksi elämää, pystyy helpommin irtautumaan vaikeista (kielteisistä) tunteista, jotka jäävät kuormittamaan mieltä. Jokainen tunne ja tunnekokemus on arvokas, eikä tunteitaan kannata kieltää. Sulkemalla ns. negatiivisia tunteita (viha, pettymys, inho, pelko jne…) tietoisuuden ulkopuolelle, ihminen jää tietynlaiseen keskenkasvuisuuteen / vaillinaisuuteen. Uuden näitä tunteita nostattavan kokemuksen myötä ihminen ei löydä kokemukselleen ja tunteilleen nimeä, jolloin hän saattaa romahtaa tai mennä lukkoon käsittelykyvyn puuttuessa. ”Katkeruus on usein hyvin itsekeskeinen ja yksinäinen tila. On tärkeää keskustella ja kuunnella ja siten jakaa kokemusta ihmisenä olemisesta.” (Lainaus: lähde K.) 

Puhumalla muiden ihmisten kanssa tunteistaan oppii käsittelemään niitä. Myös sellaisista, jotka pelottavat ja aiheuttavat jopa fysiologisia muutoksia, kuten sydämen lyöntitiheyden ja verenpaineen kasvua, hikoilua, punastumista, vapinaa ja huonovointisuutta (Lähde N). Kateudesta voi puolestaan vapautua tuntemalla ja osoittamalla myötätuntoa niin toisia kuin itseäkin kohtaan. ”Myötätunto johtaa kykyyn nähdä omassa elämässä tyytyväisyyden syitä ja iloita niistä. Se myös auttaa havaitsemaan oman kärsimyksen itseä lohduttavalla tavalla. Näin kateudelta, vertailulta ja vastakkainasettelulta toisten kanssa putoaa pohja.” (Lainaus: lähde M.)

Toisinaan on kuitenkin vaikea löytää ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella kerta toisensa jälkeen samaa tarinaa. Usein läheiset ihmiset eivät osaakaan auttaa kärsivää eteenpäin, vaan joskus paras apu on ammattiapu. Koulutetut terapeutit, psykiatrit ja psykologit osaavat kuunnella ja tuoda tilanteeseen näkökulmia, joita lähellä olevat eivät osaa edes ajatella. ”Kun katkera ihminen pyörittää samaa nauhaa kerta toisensa jälkeen, läheinen tuntee usein voimattomuutta ja hermostuu. Ajan mittaan kukaan ei jaksa kuunnella ja ihmiset kaikkoavat.” (Lainaus: lähde K.) Asioista puhumisen ei tulisi olla häpeällistä, vaikka suomalaisessa kulttuurissa on helpompi ollut aina vaieta kuin puhua vaikeista asioista. Helpottaakseen itsensä ja läheistensä elämää katkeruuteen tai muihin vaikeisiin mielentiloihin juuttuneen ihmisen kannattaa etsiä luotettava ulkopuolinen taho, jolle pääsee pikku hiljaa purkamaan tuntemuksiaan. 

Asioiden käsittelyn ja tunteiden tunnistamiseen saattaa mennä pitkäkin aika. Monet ikävät mielentilat on niin hankala kohdata, että ihminen lakaisee mieluummin asiat maton alle. Lisäksi ”katkeruus on turvallinen suojakuori, jonka tehtävänä on varjella kivulta ja uusilta pettymyksiltä. Kun ei koskaan mitään hyvää ajattele, ei myöskään pety.” (Lainaus: lähde K.)

Kääntääkseen ajatuksiaan uuteen suuntaan voi kysyä itseltään, olenko oppinut tästä kokemuksesta? Kun huomaa selviytyneensä vaikeista tilanteista, löytää uutta, positiivista näkökulmaa elämään.  Myös kateuden tunteesta voi oppia; joskus kateus viestii siitä, että et huolehdi omista tarpeistasi. Kun pohtii omia vaillejäämisen kokemuksiaan ja pettymyksiä, mutta myös itselle tärkeitä tavoitteita, voi oppia tuntemaan itseään ja tarpeitaan paremmin, mikä helpottaa kateutta ja sen ohella elämää ylipäätään. (Poimintoja lähteestä K.)

Lisäksi sanotaan, että anteeksianto on se, joka lopulta vapauttaa katkeruudesta. Anteeksianto ei kuitenkaan ole mikään olankohautus, vaan se on prosessi, joka alkaa valinnalla: tahdon antaa anteeksi, tuntui nyt miltä tuntui. Prosessi voi olla kivulias, mutta se vie vapauteen ja elämään. Sydämen anteeksianto ei onnistu, jos yrittää ohittaa kivun ja tuskan. Se on vastuunottoa omasta elämästä ja hyvinvoinnista, sekä luopumista uhrin osasta. Antaessani sydämestäni anteeksi luovun siis halustani syyttää, tuomita ja rangaista väärintekijää. Samalla nöyrryn ja ymmärrän, että en ole yhtään sen parempi kuin toinenkaan. Anteeksiantamisesta alkaa surutyö. (Lainauksia lähteestä U.)

 ”Anna surulle sanat, muuten se mykkänä särkee sydämen.”

Tekstissä on käytetty apuna seuraavia artikkeleja:

(K.) http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/psykologia/katkeruus_on_pettyneen_suojakuori

(M.) http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/tunteet/kateus

(N.) https://www.nyyti.fi/tietoa/tunteet/

(U.) http://www.uusitoivo.fi/fi/content/anteeksianto-onko-pakko-antaa-anteeksi

Esillä

En ole aikoihin kirjoittanut mitään elämää suurempaa. On toki oivalluksia tapahtunut, mutta ei ole ollut tahtoa eikä jaksamista kirjoittaa niitä ylös. Ehkä kaltaiselleni luovalle ihmiselle on taipumus elää keskimääräistä enemmän sykleittäin. Kun kokee ja tuntee asiat hyvinkin voimakkaasti, niin positiiviset kuin negatiiviset, ja vielä reagoi tunteisiinsa melkoisen järisyttävästi, on välillä vähän vaikea pysyä perässä omassa elämässään. Mutta tässä sitä porskutellaan. Kohti joulua.

--
Kävin taannoin keskustelun erään luonteeltaan hyvin vastakohtaisen ystäväni kanssa. Kysyin, miksi toisilla ihmisillä on suurempi tarve ilmaista itseään ja olla esillä. Hän totesi, että ehkä kaikilla ihmisillä on samansuuruinen tarve ilmaista itseään, mutta toisilla on vain paremmat keinot ja päämäärätietoisempi ote niiden tarpeiden esille tuomiseksi. Kysyin asiaa, koska olen huomannut, miten voimakas itseilmaisun tarve minulla on ja sen tarpeen tyydyttäminen tuo selvästi elämääni mielekkyyttä. Toisilla ihmisillä ehkä tuo tarve tulee tyydytetyksi jo päivittäisessä vuorovaikutuksessa opiskelu- tai työtovereiden kanssa, mutta minusta tuntuu, että jotakin puuttuu, kun en pääse esiintymään. Jo kolmivuotiaana tein omia biisejä ja äiti kiltisti nauhoitti niitä c-kasettinauhurilla talteen. Siitä lähtien kerran parissa viikossa taisi olla ainakin yksi jonkinnäköinen "musiikki"- tai "teatteriesitys", johon vanhemmat "pääsivät" yleisöksi. Ei se arki ihan hirveästi siitä ole muuttunut... 

Olen miettinyt, onko halussa olla esillä jotakin pahaa. Mielestäni siinä on paljon hyvää. Jos ei olisi ihmisiä, jotka kokevat mielihyvää esiintymisestä, meillä ei ehkä olisi taitavia näyttelijöitä tai muusikoita. Suuri osa myös ylipäätään tv-tuotannossa kameran kuvattavana pöllöilevät lienevät hakeutuneen alalle, koska jollakin tavalla kokevat mukavaksi esiintymisen. Mitenkä sitten opettajat tai vaikkapa pastorit? Väitän, että jos haluaa antaa hyvän luennon jostakin aiheesta, pitää olla sisällön lisäksi vakuuttava esitys. Siihen jostakin syystä vaikuttaa se, miten miellyttäväksi ihminen itse kokee edessä puhumisen.

Jos tervettä itseilmaisun tarvetta tukahdutetaan riittävästi, se alkaa löytää keinoja tulla esiin muilla, usein ei-rakentavilla tavoilla. Väitän, että tietyntyylinen huomionhakuisuus niin käytöksellä kuin pukeutumisellakin, yliampuva flirttailu ja humalahakuinen perseily (*tsekkaa urbaani sanakirja: perseillä) ainakin omalla kohdallani ovat johtuneet osittain voimakkaasta luontaisesta esiintymistarpeesta (jota on tukahdutettu) ja siitä, että tarpeelle ei ole ollut riittävästi terveitä kanavia.

Mikä sitten on tervettä? Ainakin näin taiteilijan näkökulmasta kuvataide, valokuvaus, teatteritaide, esittävä musiikki, tanssi ja kirjoittaminen, toki myös nykyilmaisijalle helppo kanava on videot ja YouTube. Itsensä ilmaiseminen voi kuitenkin helposti alkaa määrittyä tykkäämisistä ja seuraajista. Itse koen tulevani arjessa nähdyksi ja kuulluksi, kun saan sisustaa haluamallani tavalla, pukeutua omaan tyyliini ja myös laittautua. Pidän asioiden jakamisesta sanallisesti ja kuvallisesti niin valokuvaamalla kuin piirtämällä, mutta myös kirjoittamalla ja runsaalla keskustelulla. Erityisen rakentavaa on omien biisien tekeminen ja niiden jakaminen kuulijalle, oli se sitten livenä omassa olkkarissa, videoblogin muodossa tai keikkailemalla. Juuri varsinainen keikkailu ja kaikki ilmaisutaidolliset (teatteri, näytteleminen, teemajuhlat) ovat jääneet viime syksynä vähälle. Ehkä siksi olenkin kokenut niin suurta kaipuuta päästä jälleen lavalle. Tuodessani musiikkia muiden näkyville ja kuuluville livenä koen olevani ytimessä.

Aina on tietenkin ilmaisukanavia, jotka aiheuttavat kysymyksiä eettisesti ja moraalisesti. Missä menee hyvän maun raja? Mikä on tervettä itseilmaisua? Mikä kuuluisi jättää neljän seinän sisälle ja minkä saa tuoda ulos? Aikoinaan vedin naiskvartettia nimeltä Kapakkakvartetti. Humoristissävytteiseen sitsilaulukomboon kuului silinterit, korsetit ja sukkanauhat. Yhtye herätti yleisössä kenties enemmän hilpeyttä kuin esiintyjien asuvalintojen johdosta seksuaalisia haluja. Kukaan meistä laulajista ei kokenut olevansa "liikaa" esillä, koska kyseessä oli teatraalinen show. Näin jälkikäteen en ole ihan varma, oliko asuvalinta sittenkään se kaikkein fiksuin...

Monen muun musiikkiprojektin ohessa teen myös seurakunnan musiikkihommia. Kyllä, menneisyyden teot eivät estä tekemästä nyt sitä, mihin koen voimakasta kutsua. Olen kuullut ristiriitaisia mielipiteitä siitä, miten ylistyksenjohtaja (suom. arkitermein esilaulaja/muusikko) ei saisi esiintyä. Mitä ihmettä. Pitkään arkailin ottaa vastuuta hengellisenä muusikkona, koska pelkäsin, että luontainen karismani tai innokkuuteni tulee väärällä tavalla esiin.

Ajan ja kasvun myötä olen ymmärtänyt, että ehkä suomenkielen sana esiintyä on hieman suppea käsite, kuten suomen kielessä usein… Tämä sana monesti käsitetään suomennokseksi sanasta to show - tai show off, ikään kuin näytellä, esiintyä, ”olla valokeilassa”. Ehkä seurakunnassa kaivataan rohkeaa, kannustavaa ja sydämestään ylistävää esilaulajaa. Tärkeintä lienee sydämen asenne: teenkö tätä saadakseni ihmisiltä huomiota, ollakseni esillä (to show), vai teenkö tätä siksi, että saisimme yhdessä ylistää Jumalaa. Kun sydämen asenne on kunnossa, voi mielestäni antaa palaa! Jos muusikolla on lahjat ja vielä halu nousta satapäisen ihmislauman eteen, niin miksi ei tekisi omaa musiikillista ja myös esittävää (engl. to perform; express = ilmaista) osuuttaan täysillä?

Aiemmin mainitsemani ystäväni totesi myös, että eikö ole parempi, että mennessään lavalle ihminen / ryhmä on valmistellut ja harjoitellut sitä, mitä aikoo muiden edessä vetää - oli kyseessä sitten musiikillinen tuotos, tanssi, performanssi, teatterinäytös tai puhe. Vastaanottajalle tulee arvostettu ja kunnioitettu olo, kun esittävä taho on harjoitellut, valmistellut ja uhrannut aikaansa siihen, minkä kautta aikoo yleisölle jotakin viestiä. Toki spontaanina ihmisenä kannustan myös improvisointia, mutta siihenkin on tietyt rajat ja raamit, minkä sisällä voi improvisoida.

Eikö vaan, että tullaan rohkeasti esiin lahjoinemme ja laitetaan ne käyttöön! Ja muistetaan kannustaa toisiamme siinä, mihin kukin ryhtyy.

Missä sinä olet hyvä? Miten sinä haluat ilmaista itseäsi? Onko se kuvataiteen tai teatteritaiteen keinoin? Musiikilla? Kirjoittamalla? Puhumalla? Keskustelemalla? Tanssimalla? Liikkumalla?

Anna mennä. Ja tee se täysiä!