Mitä se väitöskirjan tekeminen oikein on...?

Reilu kuukausi on kulunut siitä, kun sain avaimet työhuoneelle ja pääsin aloittamaan varsinaista väitöskirjatyöskentelyä. Mitäs minä oikein päivät pitkät teen?

Työpiste vielä siistissä kunnossa ekoina päivinä...

Yleisesti käytetty laskennallinen tutkijan viikkotuntityömäärä on 36 h / vko. Tästä tuntityömäärästä tämänhetkinen rahoittaja sallii 25 % sivutoimisen työskentelyn tekemisen, mikä tarkoittaa 8 tuntia viikossa tutkimuksen ulkopuolista palkkatyötä. Tutkijana on kuitenkin se etu, että kukaan virallisesti ei laske työtunteja, mutta pitää itse pitää kirjaa ja huoli siitä, että on pidemmällä aikavälillä täyttänyt työtuntimäärän.

Ensimmäinen kuukausi vain hujahti. Maanantaisin ja torstaisin kävin eiliseen asti ruotsin kielen Prata Svenska -kurssilla, jossa istuin aamupäivisin pari tuntia aktivoimassa työelämän  ja arjen ruotsin kieltä. Aion suunnata parin vuoden sisällä Ruotsiin keräämään haastatteluaineistoa ruotsissa asuvilta suomalaisilta ikäihmisiltä, jotka ovat asuneet Suomessa jälleenrakennusajalla ja käyneet suomalaista kansakoulua 1945-1959 välisenä aikana. Siksi on hyvä aloittaa kielen aktivointi jo nyt... Yleensä ruotsin tunnin jälkeen ehdin istua muutaman tunnin työhuoneella, käydä syömässä ja jatkaa hommia.

Maanantaisin ja tiistaisin tosin jo kolmeksi minun pitää suunnata toiselle puolelle keskustaa, NNKY:lle pitämään pianotunteja klo 15-18. Nämä tunnit lasketaan sivutoimiseen työskentelyyn.

Tähän mennessä ainoa täysin tutkimukselle omistettu työpäivä on ollut keskiviikko. Jos ilmestyn keskiviikkona työpisteelle klo 9, todennäköisesti saan päivän pulkkaan 16-17 välillä ja lähden salille, jos jaksamista riittää. Joka toinen keskiviikko minulla on kuitenkin toiminimellä muutamia soitto-oppilaita kotona, joten sen jälkeen ei riitä energiaa mihinkään  muuhun  kuin Netflixiin ja möllöttämiseen.

Torstaisin olen yleensä tehnyt väikkärihommia ruotsin aamupäivätuntien jälkeen vähän myöhempään. Jos muuta menoa ei ole ollut, olen ollut yliopistolla about kuuteen - toki välissä lounastaen ja kahvituntia pitäen. Perjantaisin on myös koko päivä aikaa tehdä tutkimusta, tosin joka kuun ensimmäinen perjantai olen klo 13-14:30 NNKY:llä töissä vetämässä ikäihmisten yhteislauluryhmää. Muutamana perjantaina olenkin mennyt  vasta puoliltapäivin työhuoneelle ja lähtenyt 19-20 välissä. Olen selvästi ollut aina rytmiltäni iltapainotteisempi, joten työtehonikin on parhaimmillaan iltapäivällä.


No mitä minä käytännössä sitten teen niinä päivinä, kun teen tutkimustyötä?

Tällä hetkellä varsinaista työtäni on kirjallisuuden ja aikaisempien tutkimusten läpi kahlaaminen. Kuulostaa kuivakalta. Sitä se välillä onkin... Työpöydälläni on vino pino erilaisia teoksia, joista toiset kertovat kansakoululaitoksen historiasta, toiset sodan jälkeisestä ajasta, joidenkin avulla määrittelen sukupolven käsitettä ja on siellä muutama haastattelututkimuksen perusteos. Näistä sitten kokoan taustamateriaalia ja yritän nivoa yhteen, mikä on olennaista oman tutkimusnäkökulmani kannalta. Tutustun myös jo tehtyihin väikkäreihin ja tutkimuksiin, jotka jollain tavalla musiikin hyvinvointityön näkökulmasta liittyvät aiheeseeni. 

Pääasiassa olen tutkimassa sitä, millainen musiikillinen sukupolvikokemus on sodan jälkeisellä ajalla eli jälleenrakennusajalla kansakoulua käyneillä Suomessa asuneilla lapsilla. Tutkin siis, millaisia lapsuuden laulu- ja musiikkimuistoja ja millainen musiikkiin liittyvä arvomaailma siinä 1950-luvun taitteen molemmin puolin kouluaan käyneillä on. Tarkempia tutkimuskysymyksiä en tässä vaiheessa esittele, mutta ideanani on haastatella ja laulattaa ihmisiä, jotka osuvat iältään tuohon haarukkaan. He ovat siis nyt jo eläköityneitä tai juuri eläköitymässä. Muun muassa suuret ikäluokat (s. 1945-1950) kuuluvat juuri ja juuri vielä tutkimusryhmääni, ja toki heitä vähän vanhemmat ihmiset.

Mitä järkeä on tutkia heidän sukupolvikokemustaan ja lauluihin liittyvien arvojen merkityksiä?

He ovat ikäluokkaa, joiden aikana koulussa todellakin laulettiin. Vielä 1950-luvulla varsinkin maaseuduilla oli vähäisesti lasten musiikkiharrastuksia, joten radiosta kuultujen laulujen, pyhäkoululaulujen, muutamien harvojen äänilevyjen ja konserttien/iltamien ohella lapsille ei ollut ihan hirveästi ollut musisointimahdollisuuksia - paitsi koulussa ja itse laulaen. Musiikin tunnit koulussa olivat tuolloin vielä nimellä laulu ja koulussa laulaminen tarkoitti laulujen ulkoa opettelua, samojen perinteisten laulujen kertaamista vuodesta toiseen... Laulut siis painuivat mieliin niin hyvässä kuin pahassa.

Musiikki jää ihmisen tunnemuistoihin ja useiden aikaisempien tutkimusten mukaan musiikilla on terapeuttisia vaikutuksia: se voi virkistää, tuoda muistoja, aktivoida jopa puhumattoman muistisairaan puhetta. Jo pelkästään kuunnellulla musiikilla on positiivisia vaikutuksia ihmisen kognitioon (esim. tiedonkäsittely, tunteiden käsittely, tietoisuus, muistitoiminnot jne...). Väitän, että erityisesti ikäryhmälle, joka on laulanut lapsuudessaan paljon, itse laulettu, tuttu musiikki voi aktivoida voimakkaasti kognitiota. Tätä voitaisiin hyödyntää esimerkiksi palvelutaloissa laulattamalla tietylle ikäryhmälle heidän lapsuudestaan tuttuja lauluja.

Näihin lauluihin kytkeytyy kuitenkin vahva arvolataus: vielä 1950-luvulla koululaulut ovat värittyneet vahvasti isänmaallisuuden ja kristillisyyden leimoilla. Myös lauluissa ilmenevä sukupuolittaminen (tytön ja pojan / naisen ja miehen rooli) on vahvaa. Oma sukupolveni voi kokea, että tällaiset arvot ovat "menneisyyttä", sillä nykyaikana yleiset arvot ovat paljon liberaalimpia. Ikäihminen taas saattaa palata lapsuutensa aikaan ja arvomaailmaan - ja hänelle saattaa olla erittäin tärkeää turvautua tuttuun. Vaikka ihminen ei olisikaan myöhemmin ollut elämässään kovin isänmaallinen tai uskonnollinen, hänelle Suomesta kertovat laulut ja vanhat tutut virret voivat olla kovin rakkaita. Näitä ei tulisi jättäää pois lauluohjelmistosta vain siksi, että ne saattavat herättää kummeksuntaa meidän aikamme arvopohjalla.

Tässä kohdassa pitää muistaa kaksi asiaa:
1. On tietenkin sellaisia teemoja, joita ei tänä päivänä toki kannata enää viljellä, kuten rasisimi. Täysin tähän päivään sopimattomia lauluja on mielestäni kansakoululauluissa kuitenkin hyvin vähän.
2. Kaikki ihmiset ovat yksilöitä, myös jälleenrakennusajan lapset. Ei voida olettaa, että kaikki pitäisivät vanhoista lauluista, mutta oletan, että kyseiset laulut ovat jättääneet vahvoja muistijälkiä lähes jokaiseen tuolla ajalla koulua käyneeseen lapseen. 

Tutkimukseni kohdistuu siis sekä tutkittavien lapsuuden ajan laulumuistoihin että myös heidän laulumuistoille ja lauluille annettuihin merkityksiin. Aineistoa lähden kevään aikana keräämään palvelutaloista, kunhan saan kaikki palikat kuntoon.

Tämän pitkän pohdinnan lisäksi olen myös tämän alkuvuoden aikana...

- Istunut laitoksen henkilökunnan TurnItIn -koulutuksessa, jossa kerrottiin uudesta plagiaatintunnistusjärjestelmästä. Tätä tulen itsekin käyttämään työstäessäni väikkäriä.
- Kirjannut kaikki apurahoihin, konferensseihin ja julkaisuihin liittyvän aktiivisuuden  erääseen yliopiston järjestelmään, joten sen opetteluun ja tietojen päivittämiseen on mennyt muutamana päivänä useita tunteja... Mikäs sen mukavampaa, kuin byrokratia.

- Käynyt kuuntelemassa apulaisprofessorien näyteluentoja heidän hakiessaan musiikkikasvatuksen apulaisprofessorin virkaa.

- Palaveerannut ohjaajani kanssa muutaman kerran.

- Lähettänyt kymmeniä sähköposteja.

- Kirjoittanut seuraavia apurahahakemuksia.
- Hakenut ulkomaiseen konferenssiin ja kirjoittanut abstraktin (=tiivistelmä) englanniksi.

- Käynyt Tampereen yliopistolla - tänään aamulla - työpalaverissa alan tutkijoiden kanssa. Sellaisten, jotka tuntevat tutkimaani aikaa ja siihen liittyviä ilmiöitä hyvin.

Tällaista muun muassa on väitöskirjan tekeminen.

Työhuoneen viereisen käytävän ikkunasta näkyy yliopiston Historian ja etnologian laitoksen rakennus, Historica.

Nyt istun Tampereella Vohvelikahvilassa ja alan kohta odotella junaa korvaavaa bussia kohti lapsuudenkotiani. Ajattelin turista isäni kanssa vuoden 1952 olympialaisista, joihin hänkin lapsena osallistui...

Ensi viikolla olenkin sitten jo ensimmäisessä kansainvälisessä konferenssissani esittelemässä omaa tutkimustani aiheella "Songs from childhood impacting on elderly people's welfare". Pääsen verkostoitumaan muiden etnografista tutkimusta (= esim. haastattelumenetelmällä tai havannointiin perustuva tutkimus) tekevien ihmisten kanssa. Moni heistä tulee ulkomaisista yliopistoista. Harmikseni konferenssi pidetään Jyväskylässä, joten en ihan vielä pääse ulkomaille asti työmatkalle... Mutta ehkä jo ensi kesänä!

Annika

P.S. Olen pohtinut viime päivien uutisointeja vanhustenhuollon tilasta Suomessa. Vaikka musiikki ei ole hoitajien palkkaukseen ratkaisu, sei voi auttaa myös muistisairaiden käytöshäiriöihin, rentouttaa ruokailuhetken aikana ja lisätä yleistä hyvinvoinnin ilmapiiriä myös hoitajien keskuudessa. Tutkitusti musiikki voi toimia jopa lääkkeettömänä hoitona. Tsempit täältä kaikille terveyden- ja etenkin vanhustenhuollossa työskenteleville!