Viimeisen parin viikon aikana olen saanut hieman hengähtää kaikilta paperinpyörittelyiltä. Syksyn aikana olen rustannut apurahahakemuksia usealle taholle, joista jostakin toivottavasti tutkimusapuraha heltiää. Akateemisen väitöskirjan tekeminen Suomessa on sinänsä yksinkertaista - etenkin, jos sinulla on yliopisto taustaorganisaationa ja laadukkaan ohjauksen takeena. Mutta rahoituksen hakeminen onkin oma juttunsa. Ensisijainen rahoituslähde työlle on ulkoinen apuraha, mikä tarkoittaa sitä, että tutkimukseni eteneminen on jonkin säätiön tai rahaston hyväntahtoisuuden ja tutkimustani tukevan uskon varassa. Toisena vaihtoehtona on hakea ja saada yliopistolta tohtorikoulutettavan työsuhdetta, mitkä sattuvat olemaan hieman kiven alla. Jos eivät siis muuten ole tämän syksyn aikana kirjoitustaidot kehittyneet, niin oman tutkimusideansa myyminen, vakuuttelu ja omaan erinomaisuuteen liittyvät motivaatiokirjelmät ovat tulleet varsin tutuiksi.
Suomalaiselle ei ole kovinkaan helppoa kehua itseään. Tähän elämänvaiheeseen liittyen sitä kuitenkin on kummasti oppinut, että joskus pitää vain nostaa nokka pystyyn ja olla rehellisesti ylpeä osaamisestaan ja saavutuksistaan. Kun on rustannut omaa ansioluetteloaan ja käynyt läpi omia työ- ja opiskelupaikkojaan, voi vain ihmetellä, mihin kaikkeen sitä onkaan reilun kolmenkymmenen ikävuoden aikana ehtinyt... Ja vieläpä melko kiitettävillä arvosanoilla - vaikka osaamistaan ei tulisikaan numeroihin perustaa. Hyvä minä! Hienosti tehty! Silti, tekstin tuottamisen tasolla niin sanottu osaamisensa myyminen on äärettömän hankalaa. Miksi minä olisin paras tähän työhön? Miksi juuri minun tutkimukseni ja osaamiseni on sen arvoista, että sitä kannattaa muutaman vuoden ajan rahoittaa? Näitä kysymyksiä saan heitellä ilmoille joulukuun alkuun asti, kun ensimmäiset päätökset hakemistani rahoituksista tulevat.
Tutkimukseni on tällä hetkellä vaiheessa, jossa en varsinaisesti voi tehdä kovin konkreettisia asioita. Koska haastattelen tutkimuksessani ikäihmisiä, siihen liittyy aina tutkimuksen teon eettiset seikat. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi tutkittavien anonymiteetin takaamista, tutkimuksen luotettavuutta, toistettavuutta, läpinäkyvyyttä jne. asioita, jotka liittyvät automaattisesti akateemiseen tutkimukseen. Ennen kuin voin lähteä tekemään mitään kovin kummoista aineestooni liittyvää työtä, pitää saada useita erilaisia lupia ja käydä niihin liittyviä neuvotteluja eri tahojen kanssa. Tällä hetkellä voin toki lukea aiheeseeni liittyvää aiempaa tutkimusta, tutustua jälleenrakennusajan ajankuvaan ja selvittää tutkimukseen liittyviä taustailmiöitä. Ensi viikolle on varattu muutama neuvotteluaika, minkä jälkeen selviää taas seuraava pikkuinen askel eteenpäin.
Viime viikot ovat kuitenkin menneet jonkinlaisessa huolessa. Mitä, jos tutkimustani ei rahoiteta? Mitä, jos en sittenkään osaa tätä hommaa? Teenkö itseni vain naurunalaiseksi? Onko tästä tutkimuksesta mitään hyötyä? Onko tämä aihe jo tutkittu?
Viime keskiviikkona kuitenkin useammalta läheiseltäni, kuin muistutuksena tutkimukseni ajankohtaisuudesta ja tärkeydestä, tuli viestiä: "Oletko huomannut tämän uutisen?". Siinä Yle.fi uutisoi Muistiliiton teettämästä tutkimuksesta liittyen lääkeettömiin hoitomuotoihin seuraavasti:
"Vahvin näyttö muistisairaiden haasteelliseksi koetun käyttäytymisen vähentämisestä saatiin tutkimuskatsauksessa nimenomaan musiikin käytöstä. Musiikin käyttö tarkoitti tutkimuksissa käytännössä musiikin kuuntelua ja soittamista. Muistisairaille soitettiin heille tuttua ja mieluista musiikkia. Ryhmämuotoisen musiikkiterapian todettiin toimivan parhaiten lievää tai keskivaikeaa muistisairautta sairastavilla." (Yle.fi 2018)
Uutisen lukeminen nosti mielialaani ja rohkaisi uudelleen tutkimuksen aiheen kanssa. Ehkä tästä on sittenkin jotain hyötyä. Kuten rahoitushakemuksiinikin kirjoitin; väitöskirjatutkimukseni yhtenä tärkeänä tavoitteena on tuoda päättäjille ja ikäihmisten parissa työskenteleville hoitajille ja muusikoille tietoa ikäihmisten hyvinvoinnin lisäämisestä kulttuurin keinoin, sekä valmistella materiaalia ikäihmisten arvomaailman tavoittamiseksi. Jos tutkimukseni voi olla edes pienenä osana muuttamassa tätä suorituskeskeisen yhteiskuntamme ilmapiiriä, jossa pyristellään hampaat irvessä eteenpäin aina uusien lääkkeiden voimalla sen sijaan, että ymmärrettäisiin ihmisen kokonaisvaltaisuus, olen tehnyt osani. Älkää ymmärtäkö väärin, en missään tapauksessa ole väittämässä, ettei kliinisestä lääketieteestä olisi hyötyä. Mutta perinteisen lääketieteen ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin yhdistelmällä maailmassamme olisi ehkä pikkuisen mukavampi elää.
Kun pehmeiden arvojen keinoja, esimerkiksi musiikin käyttöä hyvinvoinnin edistäjänä, saataisiin perusteltua tieteellisesti ja toistuvasti, ehkä myös terveyden ja hyvinvoinnin rahakirstun päällä istuvat suuntaisivat budjetistaan edes hieman sellaiseen työhön. Saan todennäköisesti kuulla kommentteja haahuilusta ja utopistisista unelmista, mutta mitäpä jos... ainakin rohkeasti tartun toimeen ja teen parhaani?
Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Annika
P.s. Uusin ystäväni kotiutui tänään. Mitäs pidätte?
Lainaus:
Yle.fi (2018). Muistisairaiden rauhoittavat ja unilääkkeet korvattiin musiikilla ja ulkoilulla - "Monella puhekyky on elpynyt ja fyysinen toimintakyky parantunut". Verkkoartikkeli sivustolla Yle.fi. Viitattu 17.11.2018. Saatavissa: https://yle.fi/uutiset/3-10499972
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti