Jos joku olisi muutama vuosi sitten tullut sanomaan minulle, että alan työskennellä tutkijana ja kirjoittaa väitöskirjaa, olisin nauranut hänelle päin naamaa. Minäkö? Mutta niin se vain ilmeistyi sähköpostiin - hyväksymiskirje, Humanistis-yhteiskuntatieteellisen tohtorikoulun jatko-opinto-oikeus, mikä tarkoittaa, että alan tammikuusta alkaen virallisesti työskennellä tutkijana. Oppiaineeni on musiikkikasvatus, ja teen tutkimusta Musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tohtoriohjelmassa. Viime viikolla tosin jo olin pitämässä ensimmäisen esitelmäni laitoksen seminaarissa...
Tutkimusaiheeni liittyy ikäihmisten lapsuudenaikaisten laulujen käyttöön mielen ja muistin virkistämisen apuna ja hyvinvoinnin lisäämisenä. Erityisesti sota- ja jälleenrakennusaikana lapsuuttaan eläneiden laulumuistot kiehtovat, sillä heidän sukupolvellaan ei ollut käytössä vielä suurta musiikkimediaa. Radiosta tuli hyvin vähän lapsia koskettavaa ohjelmaa ja ensimmäinen televisiolähetys tehtiin vasta 1950-luvun lopulla. Levysoittimet eivät olleet vielä yleistyneet joka kotiin. Musiikki, jota lapset toteuttivat - etenkin syrjäkylillä - oli kansanperinnettä, koululaulua ja virsiä. Harvassa olivat vielä 1950-luvullakin kotitaloudet, joissa oli varaa kustantaa lapsen soittoharrastus. Kuoroja kyllä oli jo tuohon aikaan perustettu, mutta lapsikuoroja koulun kuorojen ohella oli vähäisesti.
Kiinnostavaa on siis tutkia, muistavatko tämän tietyn sukupolven eläneet hyvin lauluja, joita he ovat toistuvasti kuulleet ja itse laulaneet (osin pakosta) kansakoulussa? Entä millainen heidän musiikillinen arvomaailmansa on? Ihmiset ovat tietenkin yksilöitä, mutta jonkinlainen sukupolvikokemus musiikista jokaisella sukupolvella on. Itse olen kasvanut ysärin eurodancen, Spice Girlsien ja Backstreet Boysien tahtiin, ja uskoisin, että moni oman ikäiseni tunnistaa suunnilleen samat radiohitit, mitä itsekin tunnistan.
Minun lapsuudessani 1990-luvun lopun alakoulussa vielä laulettiin paljon, ja näistä koulussa ja muskarissa lauletuista kappaleista moni on syöpynyt mieliin niin vahvasti, että vaikka en olisi laulanut Lohikäärme Puffia 20 vuoteen, se sieltä mielestä yhtäkkiä ilmaantuu, kun vaan saa sanat eteen. Entä sitten se sukupolvi, joka on todellakin laulanut? Ei pelkästään kuunnellut, vaan laulanut: opetellut laulun sanoja ulkoa, kirjoittanut niitä vihkoon, joutunut laulukuulusteluun... Olettaisin, että sellaiset laulut ovat jättäneet vahvan muistijäljen, ja niitä jostain syystä muistetaan vielä muistisairaanakin.
Otetaan esimerkkinä palvelutalo, jossa kävin työkokeilussa laulattamassa ikäihmisiä. Viimeisellä viikolla laulatin erästä kappaletta, josta olen kuullut palautetta, että "se osataan". Kyseessä on Jean Sibeliuksen säveltämä ja Viktor Rydbergin sanoittama (suomentaja Yrjö Veijola) Ateenalaisten laulu ja sitä tuskin on peruskouluaikana enää koulussa laulettu. Laulu alkaa sanoilla "kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä urhona kaadut, taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin..." ja on hyvin pateettisen patrioottinen, jos tällaista termiä voi laulusta käyttää. Maisterintutkielmassani huomasin, että kyseinen laulu esiintyy jopa viidessä suositussa koulun laulukirjassa, joita on käytetty yleisesti 1940- ja 1950-luvuilla. Eräällä osastolla laulutuokiossa on ollut mukana herrasmies, jonka asenne on ollut melko penseä - syynäkö haluttomuus osallistua tuokioon - eikä hän ole juuri avannut suutaan laulaakseen. Ateenalaisten laulun kohdalla kuitenkin tapahtui jotakin kummallista: tämä mies yhtyi kappaleen ensimmäiseen säkeistöön ja osasi laulun ulkoa ilman ohjelmavihkosta. Yhteenkään muuhun lauluun hän ei ole osallistunut. Mikä on tarina tämän ihmisen takana? Miksi juuri Ateenalaisten laulu oli hänelle tärkeä / tuttu?
Palvelutalossa sain kokea monta toinen toistaan ihmeellisempää kohtaamista vanhojen, tuttujen laulujen kautta. Käytin soittimina kitaraa, viulua, pianoa ja yhdellä kerralla viisikielistä kanteletta. Kanteleen säestyksellä muutama perinnelaulu, kuten Tuu, tuu tupakkarulla, tuntui jopa vielä autenttisemmalta. Kyseinen kappale on siitä hauska laulu, että se on tiettävästi kulkeutunut suullisena perintönä satoja vuosia: se kertoo siitä, miten ja milloin tupakki tuli Suomeen - Turun kautta Hämeen härkätietä. Kansanperinnelaulut, etenkin rekilaulut, kuten Yksi ruusu on kasvanut laaksossa ja Taivas on sininen ja valkoinen, sekä Täällä pohjantähden alla osattiin jopa huonokuntoisimpien osastoilla hyvin. Ihminen, joka ei enää puhu, reagoi, tai tuota mitään kommunikaatiota, alkaa hymähdella tutun laulun tahtiin. Mikä sen sykähdyttävämpää!
Viime keväänä, viimeistellessäni maisterintutkielmaani pohdin, mitä ihmettä sitä tekisi työkseen, kun valmistuu yliopistosta. Jotenkin ihmeen kaupalla tajusin, että väitöskirjatutkimus kaikkine aineistonkeruineen, haastatteluineen, konferenssiesitelmineen ja yliopistolla opetusvelvollisuuksineen voisikin olla aika mielekäs työ osa-aikaisen soitonopettajan työn ohella. Ja näin ne ovet sitten aukesivat...
Palaamisiin,
Annika
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti