Kavereina katkeruus ja kateus

”Tunteet ovat spontaaneja reaktioita johonkin ulkoiseen tai sisäiseen ärsykkeeseen. Tunteet eivät ole oikeita tai vääriä. Kaikki tunteet ovat aitoja, oikeita ja sallittuja. Ne ovat tärkeitä viestejä.” (Lainaus: Lähde N.)

Ajattelinpa kirjoittaa aiheista, jotka koskettavat, sanoisin, jokaista ihmistä jossakin elämänvaiheessa. Tunne ja mielentila, joista kummastakaan emme haluaisi myöntää, että ”minäkin koen näin.” Kokemukset, joihin on neuvonantajia joka sormelle, mutta joiden kokijoita kohtaan ei löydy useinkaan myötäeläjiä tai myötätuntoa.

Katkeruus ja kateus.

Olen itse kokenut molempia. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Olen elämäni aikana nähnyt ja kokenut kaikennäköistä, ja lisäksi ollut myötäeläjänä monenlaisissa elämäntilanteissa. Pyrin näkemään asioissa aina myös valoisat puolet enkä usko, että asiat ovat koskaan mustavalkoisia. Empaattisuudestani ja ymmärtäväisyydestäni huolimatta olen erittäin herkkä ja helposti loukkaantuvaa sorttia. Osittain tämä on luonteessa, osittain elämänkokemuksesta johtuvaa ja osittain opittua. Anteeksi minun on helppo pyytää, mutta anteeksiantaminen, etenkin jos toinen osapuoli ei loukattuaan ymmärrä pyytää anteeksi, on joskus todella hankalaa. Moni saattaa tunnistaa omassa toiminnassaan eräänlaisen ”jumiutumisen”, eli tiettyyn ongelmaan / riitaan / tapahtumaan liittyvän pitkäaikaisen mässäilyn. Tietyistä sanoista tai sanomatta jättämisistä ei pääse yli, vaikka olisi päättänyt antaa anteeksi. Katkeruus hipsuttelee paikalle ja alkaa karkeloida.

Katkeruudelle sukua oleva mielen myrkky on kateus. Jo pieni lapsi tuntee kateutta, ja se on tunne, joka väistämättä kuuluu ihmiselämään. Lapsi näkee leikkikaverin kädessä kivemman lelun ja käy ottamassa sen itselleen ymmärtämättä, että tilanteen sai aikaan kateus. Tämän tyyppisessä tilanteessa harmi tuskin jää kaihertamaan mieltä kovin pitkäksi aikaa, mutta on tilanteita, joissa ihminen jää pyörittelemään asioita pidemmäksi aikaa ja näkee vain muiden paremman elämän. ”Minulta tämä jokin puuttuu, siispä pahoitan mieleni.” Miten kateuteen itse suhtautuu ja miten paljon sille antaa tilaa, on taas jokaisen oma valinta. ”Kateus voi kohdistua yhtä hyvin materiaaliseen kuin aineettomaankin kohteeseen. Kadehtia voi niin toisen autoa tai kotia kuin persoonan ominaisuuksia, esimerkiksi taitoja tai kykyjä. Joskus kateus voi vallata voimakkaana mielen, vaikka haluaisikin iloita toisen mukana.” (Lainaus: lähde M.) Kuulostaako tutulta?

Kateus ei kuitenkaan aina ole huonoa. Joskus ihminen huomaa kadehtivansa asiaa, joka on mahdollista saavuttaa pienellä muutoksella, kuten opiskelu- tai työpaikan vaihto; kadehtinut henkilö löytää itsensä pian työnhausta tai pääsykokeista. Kun itse aikoinaan huomasin opiskelevani alaa, josta en nauttinut ja huomasin yhä useammin kadehtivani monen taide-ihmisen elämää, tein ratkaisun ja valinnan, joka johti taiteen äärelle. Olen nyt tyytyväinen opiskelemaani alaan ja saan tehdä myös töitä, joista nautin. Kateus oli siis oikeastaan positiivinen kimmoke, joka johti ratkaisuihin ja mielekkäämpään elämään. 

”Katkeruuden taustalla on pettymyksiä ja käsittelemätöntä surua, kateutta, vihaa ja loukkaantumista. Se voi kummuta tunteesta, että on jäänyt jotain vaille tai tullut hylätyksi.” (Lainaus: lähde K.) Ei tarvi olla kummoinenkaan keittiöpsykologi, jotta ymmärtää nämä katkeruuden juuret. Omassa elämässäni olen kokenut katkeruutta etenkin vaikeissa ihmissuhdetilanteissa tai joskus, kun jää märehtimään kateuden tunteisiin toisen elämän onnistumisia sivusta seuratessa. Myös erilaiset sairaudet ovat aiheuttaneet toisinaan mustaa mieltä. Jotta kykenee välttämään katkeroitumisen, pitää oppia käsittelemään omia tunnekuormiaan, tunnistaa aggressionsa ja surra ne surut, jotka on aiemmissa elämäntilanteissa nielty. Käsittely on parantava lääke, kun taas asioiden pois työntäminen tai sijaistoiminnot, kuten itsensä kiireenä pitäminen, ovat vain laastareita, jotka vain lykkäävät haavan / kivun parantumista. (Mukana poimintoja lähteestä K.) 

Myös elämäntilanteet ja -valinnat saattavat olla ulkopuolelta ohjattuja. Tällöin ihminen voi havahtua vasta myöhemmin aikuisiällä siihen, että hän ei olekaan elänyt sellaista elämää, jota olisi halunnut elää. Kuka siis on tehnyt päätökset hänen puolestaan? Vanhemmat? Koulu? Ystävät? Seurustelukumppani? Yhteisö? Miksi yksilö ei ole valinnut asioita, jotka hänelle sopivat? --- Koska ihminen ei aina näe eikä ymmärrä omia kykyjään tai tarpeitaan, eikä edes tiedä, mitä tahtoo. Elämässä myös tapahtuu usein yllättäviä asioita, joihin emme ole varautuneet ja jotka "pilaavat" suunnitelmamme. Silloin aika, kyky mukautua ja pettymyksen tunteiden hyväksyminen auttavat eteenpäin. 

On hyvä, että vanhemmat tekevät valintoja lapsen puolesta, sillä lapsi on melko pitkään kykenemätön ottamaan vastuuta valinnoistaan ja tekemään päätöksiä, jotka kantavat pidemmälle. Siitä huolimatta erityisesti Suomen kaltaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa pitäisi opettaa jo koulussa omien tunteiden kuuntelua ja auttaa kasvavia ja päätösten kanssa horjuvia nuoria valintojen tekemisessä. Nuorten pitäisi oppia itse tekemään (aluksi pieniä) päätöksiä ja heidän tulisi oppia käytännön kautta, että he voivat itse valita ratkaisun, ja myöhemmin selviää, oliko päätös kannattava. Valinta voi osoittautua huonoksi, tai se voi yhtä lailla olla hyvä. Mutta onko mikään sen enempää oikein tai väärin kuin toinenkaan valinta?

Kun oppii hyväksymään erilaiset vastoinkäymiset osaksi elämää, pystyy helpommin irtautumaan vaikeista (kielteisistä) tunteista, jotka jäävät kuormittamaan mieltä. Jokainen tunne ja tunnekokemus on arvokas, eikä tunteitaan kannata kieltää. Sulkemalla ns. negatiivisia tunteita (viha, pettymys, inho, pelko jne…) tietoisuuden ulkopuolelle, ihminen jää tietynlaiseen keskenkasvuisuuteen / vaillinaisuuteen. Uuden näitä tunteita nostattavan kokemuksen myötä ihminen ei löydä kokemukselleen ja tunteilleen nimeä, jolloin hän saattaa romahtaa tai mennä lukkoon käsittelykyvyn puuttuessa. ”Katkeruus on usein hyvin itsekeskeinen ja yksinäinen tila. On tärkeää keskustella ja kuunnella ja siten jakaa kokemusta ihmisenä olemisesta.” (Lainaus: lähde K.) 

Puhumalla muiden ihmisten kanssa tunteistaan oppii käsittelemään niitä. Myös sellaisista, jotka pelottavat ja aiheuttavat jopa fysiologisia muutoksia, kuten sydämen lyöntitiheyden ja verenpaineen kasvua, hikoilua, punastumista, vapinaa ja huonovointisuutta (Lähde N). Kateudesta voi puolestaan vapautua tuntemalla ja osoittamalla myötätuntoa niin toisia kuin itseäkin kohtaan. ”Myötätunto johtaa kykyyn nähdä omassa elämässä tyytyväisyyden syitä ja iloita niistä. Se myös auttaa havaitsemaan oman kärsimyksen itseä lohduttavalla tavalla. Näin kateudelta, vertailulta ja vastakkainasettelulta toisten kanssa putoaa pohja.” (Lainaus: lähde M.)

Toisinaan on kuitenkin vaikea löytää ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella kerta toisensa jälkeen samaa tarinaa. Usein läheiset ihmiset eivät osaakaan auttaa kärsivää eteenpäin, vaan joskus paras apu on ammattiapu. Koulutetut terapeutit, psykiatrit ja psykologit osaavat kuunnella ja tuoda tilanteeseen näkökulmia, joita lähellä olevat eivät osaa edes ajatella. ”Kun katkera ihminen pyörittää samaa nauhaa kerta toisensa jälkeen, läheinen tuntee usein voimattomuutta ja hermostuu. Ajan mittaan kukaan ei jaksa kuunnella ja ihmiset kaikkoavat.” (Lainaus: lähde K.) Asioista puhumisen ei tulisi olla häpeällistä, vaikka suomalaisessa kulttuurissa on helpompi ollut aina vaieta kuin puhua vaikeista asioista. Helpottaakseen itsensä ja läheistensä elämää katkeruuteen tai muihin vaikeisiin mielentiloihin juuttuneen ihmisen kannattaa etsiä luotettava ulkopuolinen taho, jolle pääsee pikku hiljaa purkamaan tuntemuksiaan. 

Asioiden käsittelyn ja tunteiden tunnistamiseen saattaa mennä pitkäkin aika. Monet ikävät mielentilat on niin hankala kohdata, että ihminen lakaisee mieluummin asiat maton alle. Lisäksi ”katkeruus on turvallinen suojakuori, jonka tehtävänä on varjella kivulta ja uusilta pettymyksiltä. Kun ei koskaan mitään hyvää ajattele, ei myöskään pety.” (Lainaus: lähde K.)

Kääntääkseen ajatuksiaan uuteen suuntaan voi kysyä itseltään, olenko oppinut tästä kokemuksesta? Kun huomaa selviytyneensä vaikeista tilanteista, löytää uutta, positiivista näkökulmaa elämään.  Myös kateuden tunteesta voi oppia; joskus kateus viestii siitä, että et huolehdi omista tarpeistasi. Kun pohtii omia vaillejäämisen kokemuksiaan ja pettymyksiä, mutta myös itselle tärkeitä tavoitteita, voi oppia tuntemaan itseään ja tarpeitaan paremmin, mikä helpottaa kateutta ja sen ohella elämää ylipäätään. (Poimintoja lähteestä K.)

Lisäksi sanotaan, että anteeksianto on se, joka lopulta vapauttaa katkeruudesta. Anteeksianto ei kuitenkaan ole mikään olankohautus, vaan se on prosessi, joka alkaa valinnalla: tahdon antaa anteeksi, tuntui nyt miltä tuntui. Prosessi voi olla kivulias, mutta se vie vapauteen ja elämään. Sydämen anteeksianto ei onnistu, jos yrittää ohittaa kivun ja tuskan. Se on vastuunottoa omasta elämästä ja hyvinvoinnista, sekä luopumista uhrin osasta. Antaessani sydämestäni anteeksi luovun siis halustani syyttää, tuomita ja rangaista väärintekijää. Samalla nöyrryn ja ymmärrän, että en ole yhtään sen parempi kuin toinenkaan. Anteeksiantamisesta alkaa surutyö. (Lainauksia lähteestä U.)

 ”Anna surulle sanat, muuten se mykkänä särkee sydämen.”

Tekstissä on käytetty apuna seuraavia artikkeleja:

(K.) http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/voi_hyvin/psykologia/katkeruus_on_pettyneen_suojakuori

(M.) http://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/itsetuntemus/tunteet/kateus

(N.) https://www.nyyti.fi/tietoa/tunteet/

(U.) http://www.uusitoivo.fi/fi/content/anteeksianto-onko-pakko-antaa-anteeksi